Puolustusvoimain komentajan esitelmä Paasikivi-Seuran vuosikokouksessa: Sotilasstrategisen toimintaympäristön muutoksen vaikutus puolustukseen

Arvoisat kuulijat, esitelmäni peruskysymys on "Miten sotilasstrategisen toimintaympäristön muutos vaikuttaa Suomen puolustukseen?". Esitelmäni rakentuu kahdelle osalle. Ensimmäiseksi käsittelen turvallisuusympäristössämme vaikuttavia keskeisiä tekijöitä. Toinen kokonaisuus muodostuu näiden tekijöiden vaikutuksesta Suomen puolustukseen.

Sotilasstrategian näkökulmasta turvallisuusympäristössämme korostuu neljä tekijää – sotilaallinen voimankäyttö, hybridiuhkat, teknologian kehitys ja talous.

Ensimmäinen tekijä on siis sotilaallisen voimankäytön paluu ja kriisien keskinäisriippuvuus. Käytännössä tämä tarkoittaa laajamittaisen korkean intensiteetin sodankäynnin paluuta.

Poliittiset, taloudelliset ja sotilaalliset keinot sekä voimakas informaatiovaikuttaminen luovat toimintaympäristössämme meihin jatkuvaa painetta. Lännen asevoimien suorituskykyetumatka on osin kaventunut, ja länttä uskalletaan haastaa. Käynnissä on eniten konflikteja toisen maailmansodan jälkeen. Määritelmästä riippuen puhutaan kymmenistä kriiseistä ja sodista, ja erään lähteen mukaan vuonna 2023 valtioiden välisiä konflikteja oli 59 kappaletta. 

On tärkeää huomata, että muut turvallisuusuhkat eivät ole hävinneet mihinkään – ilmastonmuutoksen vaikutukset, luontokato, saastuminen, terrorismi ja teknologian kehitys sisältävät valtavasti tulevaisuuden konfliktipotentiaalia.

Sotilaallista voimaa käytetään erityisesti kamppailevien suurvaltojen vaikutuspiirien ”reuna-alueilla”, sijaiskonflikteissa. Sotilasstrategian näkökulmasta tilanne on lännelle haastava – monen rintaman vastakkainasettelu ja konfliktit vaativat ja kuluttavat resursseja sekä haastavat yhtenäisyyttä. Mihin muodostuvat painopisteet, minne voimavarat kohdennetaan? Mikä osuus resursseista varataan kansallisiin tarpeisiin? Venäjän laaja-alaisen vaikuttaminen tavoitteena on Ukrainan tuen heikentäminen ja lännen koheesion heikentäminen. Samanaikaisesti kriisit luovat kysyntää erityisesti Yhdysvaltain suorituskyvyistä.

Venäjä on osoittanut kykynsä ja tahtonsa käyttää sotilaallista voimaa tavoitteidensa saavuttamiseksi yksittäistä liittoutumatonta maata vastaan, laajamittaisen sodan keinoin. 

Vastoin 2000-luvun alun olettamuksia ja tulkintoja Venäjä on osoittanut kuluneen tuhannen päivän aikana palanneensa perinteiseen massamaiseen jalkaväen ja tykistön käyttöön. Droonien ja itsemurhalennokeiden rooli on noussut merkittäväksi osaksi taistelukentän todellisuutta. Eteneminen taisteluun tehdään kuitenkin perinteisin keinoin panssarein, joista jalkaudutaan taisteluun jalkaväen tapaan.

Sotatoimet kohdistuvat myös koko yhteiskuntaa ja väestöä vastaan. Olemme nähneet nyt lähes kolmen vuoden ajan Venäjän iskevän systemaattisesti ohjuksin, raketein ja lennokein syvälle Ukrainaan kohteina väestö ja etenkin yhteiskunnan toiminnan kannalta kriittinen infrastruktuuri.

Venäjä ei tunnu piittaavan merkittävistä henkilöstö- tai materiaalitappioista. Poliittinen, taloudellinen tai teknologinen eristäminen ei ole kynnys. Retoriikassaan Venäjä hämärtää ydinaseiden käyttökynnystä, esimerkkinä doktriinin muutos.

Lyhyellä aikavälillä Venäjän sotilaallinen kyky säilyy. Joukoilla ja johtajilla on sotakokemusta sekä näkemystä läntisten asejärjestelmien suorituskyvyistä ja haavoittuvuuksista. Ydinase muodostaa edelleen strategisen pidäkkeen, ja sen varjossa Venäjä kykenee generoimaan ja keskittämään konventionaalista voimaa – vaikkakin vanhaa kalustoa ja huonosti koulutettua henkilöstöä Ukrainan rintamalle.  Sotatalous ei arvioiden mukaan ole kestävällä pohjalla, mutta talouden ylikuumentumisesta huolimatta Venäjä tuntuu jatkavan valitsemassaan suunnassa. Energiatuloilla pyritään kattamaan sodan rahoitustarpeita. Pakotteiden toimivuutta heikentävät Venäjän kumppanuudet ja pakotteiden kiertäminen. Venäjän kumppaneiltaan saama tuki on merkittävä sen sodankäyntikyvyn ylläpidossa.

Toimintaympäristön muutos on merkittävä myös Natolle. Venäjän ja terroristiryhmien muodostamat uhkakuvat ovat palauttaneet liittokunnan symmetrisen aluepuolustuksen tilanteeseen, jossa ennaltaehkäisevä pelote ja kollektiivinen puolustus on rakennettava vastaamaan tämän ja huomisen päivän uhkia.

Sotilaallisesta ja sotataidon näkökulmasta aloitteella on aina keskeinen merkitys. Lännen strategiat ovat puolustuksellisia – Natokin on korostetusti puolustusliitto. Tämä tarkoittaa sitä, että vastustajalla on useimmiten mahdollisuus valita aika, paikat, tavat ja välineet – lähes poikkeuksetta kriisin alkuvaiheessa aloite on hyökkääjällä. Ennakkovaroituksen, valmiuden ja ennaltaehkäisyn merkitys korostuvat.

Suomen ja Ruotsin jäsenyydet ovat tuoneet liittokunnalle huomattavasti lisää puolustettavaa aluetta ja rajaa, mutta myös merkittävää sotilaallista kykyä. Puhutaan lähes 350 000 sotilaasta, yli tuhannesta tykistöaseesta, yli 300 panssarivaunusta sekä 160 monitoimihävittäjästä. Kun tähän lisätään muut pohjoismaat, kyse on vahvasta sotilaallisesta voimasta.

Oman alueen puolustus symmetristä uhkaa vastaan sekä kyky pitkäkestoiseen korkean intensiteetin kulutussodankäyntiin on palannut standardiksi. Suomelle tämä ei ole uutta, mutta jo uhkan määrällinen kasvu on merkittävä. Kansallisen tai liittokunnan puolustuksen kehittämisessä emme voi tehdä valikoivia investointeja, vaan kaikkia puolustuksen osa-alueita on kehitettävä. Tässä lännellä on suorituskykyvelkaa. On kasvatettava määrää ja perussodankäyntikykyä kuten ampumatarvikkeet, ja samalla on pyrittävä ylläpitämään laadullista etumatkaa. Kaikki materiaali ei tule olemaan uutta, vaan nyt käytössä ja varastoissa olevalle materiaalille on vielä tarvetta.

Toinen keskeinen tekijä turvallisuusympäristössämme on hybridi- tai laaja-alainen vaikuttaminen.

Jos laajamittainen sodankäynti on standardi, niin laaja-alainen vaikuttaminen on tämän päivän realismia. On olennaista huomata, että nämä eivät ole toisiaan poissulkevia.

Jo Lenin sanoi aikanaan: kokeile pistimellä – jos on pehmeää, työnnä; jos on kovaa, väistä. Sotilaallisen uhkan muodostavaa kykyä on sotilaallista kykyä verraten helppo arvioida ja seurata. Tahto ja aikomus on vaikeampi. Vieläkin haastavampaa arviointi on hybridiuhkissa, jossa hyökkäysvektorit – fyysinen, kyber ja informaatio – liittyvät toisiinsa. 

Laaja-alainen vaikuttaminen aiheuttaa ongelmia kansallisen turvallisuuden, kansainvälisen ja kansallisen lainsäädännön, informaatioympäristön sekä moraalisten haasteiden muodostaman monitahoisen kehikon kautta. 

Keskeinen ongelma hybridivaikuttamisen torjunnassa on attribuutio. Yksittäisen tapahtuman liittyvien syyllisten osoittaminen on oikeudellisesti ja poliittisesti haastavaa. Kansallisuudet pyrkivät sulkemaan lainsäädännössä olevia aukkoja parhaansa mukaan, mutta länsimaisille demokratioille tässä on usein haasteensa – turvallisuuden ja arvojen tasapainoa haetaan jatkuvasti. 

Hybridivaikuttamisen vastaiseen toimintaan liittyvät samat lainalaisuudet kuten perinteisen sotilaallisen voimankäytön torjuntaan – miten muodostetaan pelote ja riittävät vastatoimet. Hybriditilanteissa korostuu lisäksi resilienssi – on melko epärealistista pyrkiä torjumaan kaikki yksittäiset vaikuttamisyritykset. Järjestelmät on pyrittävä rakentamaan niin kestäviksi, että niiden lamauttaminen ei yksittäisillä iskuilla onnistu.

Toinen merkittävä osa-alue resilienssin ohella on ilmiöihin liittyvä yhteinen tilanneymmärrys, jossa korostuvat informaatioympäristön analysointi, informaatiovaikuttamisen havaitseminen sekä strateginen viestintä, sisältäen yhteensovittamisen Naton ja tärkeimpien liittolaisten kanssa.

Sotilaallisesta näkökulmasta on olennaista, että laaja-alainen vaikuttaminen tai hybridivaikuttaminen nähdään kiinteänä osana uhkan kokonaisuutta. 

Kolmas olennainen tulevaisuuden ajuri on teknologian kehitys. Sodan luonne on pysyvä, sodan ja taistelun kuva muuttuvat.

Taistelun kuva – koska, missä, miten ja millä teknologialla soditaan – on aina muutoksessa. Historian oppia löytyy I ja II maailmansotien välisestä ajasta. Useilla mailla oli pääsy kehitettyyn teknologiaan – eli mekanisointiin, ilmavoimaan ja johtamisjärjestelmiin – mutta vain Saksa muutti doktriiniaan, organisaatiota sekä johtamista. Lähes kahden vuosikymmenen kehityspolku antoi Saksalle suhteellisen edun (Blitzkrieg), jonka selättämiseen vaadittiin liittoutuneiden teollinen mahti.

Taistelukentän muutos näkyy meille konkreettisesti Ukrainassa ja Lähi-Idässä. Perinteinen ja uusi ovat rinnakkain, yhdessä ja erikseen, teknologian kehityksen mahdollistaessa tämän. Sensorit ovat tehneet taistelukentästä läpinäkyvän.  Jalkaväkeä ja tykistöä käytetään valituissa ratkaisukohdissa. Halvat, massamaisesti käytettävät lavetit ja aseet luovat puolustajalle dilemman: miten pitkälle torjuntaan suunnatut kalliit asejärjestelmät riittävät? 

Lännen on pyrittävä säilyttämään suorituskykyetumatkansa. Tämän haastaa ase–vasta-ase-kilpailu, jossa osapuolet pyrkivät sopeutumaan taistelukentälle ilmestyviin uusiin järjestelmiin ja teknologioihin. Ukrainassa näemme, että tietyissä teknologioissa vastustajan adaptaatiosykli on 30-60 vuorokautta, drooneilla usein vain vuorokausiluokkaa.

Päätöksenteosta ja vaikuttamisketjusta pyritään tekemään vastustajaa nopeampi. Tähän tarvitaan ohjelmistoja, algoritmejä ja tekoälyä. Lavetit on integroitava kokonaisuuteen, rajapinnat on tasoitettava. 

Sotilaalle taistelukentän peruselementit: näe, liiku, ammu, kommunikoi, suojaudu – ovat muutoksessa. Kaikessa on oltava nopeampi, pyrittävä harhauttamaan ja suojaamaan omaa toimintaa.

Muutos taistelukentällä tarkoittaa kehittämistarpeita innovoinnissa, tuotannossa, hankinnassa sekä käytössä ja jatkuvassa kehittämisessä. ”Uutta tapaa” ovat kaksoiskäyttötuotteet, ja innovaatioiden kärkenä ovat siviiliyritykset sekä start-upit. Yksityisen sektorin investorit luovat uusia rahoitusmahdollisuuksia. 

Kehittämistä ja päivittämistä tehdään samalla kun järjestelmiä jo käytetään taistelukentällä. Sotaa käyvän kansakunnan ratkaisumalleja ei kaikkia voi suoraan sellaisenaan omaksua, mutta puolustuskyvyn kehittämiselle asetettavat vaatimukset haastavat perinteisiä tekemisen tapoja eri toimijoilla ja toimijoiden välillä.

Karkeasti yleistäen asevoimilla oli viime vuosikymmenellä aikaa, mutta ei riittävästi resursseja. Nyt käytössä on resursseja, mutta ei välttämättä perinteiseen malliin käytettävissä ollutta aikaa, varsinkaan vuosikausien kehittämiseen ja hankintaprosesseihin. 

Puolustushallinnon tutkimus-, kehittämis- ja innovaatiotoiminnassa korostuvat teknologinen tilanneymmärrys, sille pohjautuvat strategiset valinnat sekä järjestelmällinen osaamisen hallinta. Kehitys saattaa tarkoittaa myös joustavuutta asetettavissa suorituskykyvaatimuksissa.

Teknologisen etumatkan säilyttäminen ei ole vain materiaalia tai ohjelmistoja, vaan koulutuksella, organisoinnilla sekä johtamisella on läpileikkaava vaikutus.

Teknologisella etumatkalla voidaan yllättää, olla aloitteellisia ja osin kompensoida lukumääräistä alivoimaa. On aina kuitenkin pidettävä mielessä, että määrällä on aina merkitystä.

Neljäs tekijä – talous, teollinen perusta ja resurssit – muodostaa valtioiden puolustuskyvyn perustan. ”Armeijat voittavat taisteluita, talous voittaa sodat”.

Talous on keskeinen ajuri geopolitiikassa, ja puhummekin geotaloudesta. Välineitä ovat esimerkiksi investoinnit, energia, raaka-aineet ja pakotteet. Taloudenkin toimintaympäristö on rajussa kehityksessä. Puolustusta ei ole ilman vahvaa taloutta, ja puolustus on osaltaan talouden riskienhallintaa.

Euroopan Unionissa on lähiaikoina luovutettu kaksi raporttia, joissa kuvataan vaihtoehtoja tulevaisuuden toimintalinjoiksi. EKP:n entisen pääjohtajan Mario Draghin raportti käsittelee Euroopan kilpailukykyyn, talouteen ja innovaatioihin liittyviä kysymyksiä. Presidentti Niinistön raportti keskittyy varautumiseen ja valmiuteen. Molemmissa näissä on vahva linkki puolustuksen kehittämiseen.

Puolustukseen liittyviä resurssiallokaatiota tehdään Euroopassa vaikeassa taloudellisessa tilanteessa. Euroopan talous on avoin ja haavoittuva. Euroopassa tuonnin osuus raaka-aineista, komponenteista ja teknologioista on 80 %. Kyse on resilienssistä ja huoltovarmuudesta. Omavaraisuuden kehittämiseen kuuluu kiinteästi myös osaaminen.

Turvallisuus- ja puolustussektorin julkituodut huolet ovat Euroopassa valitettavan tuttuja: pirstoutuminen, koordinoinnin puute, päällekkäisyys, protektionismi sekä yhteentoimivuuden haasteet.

On kuitenkin hyvä taas muistaa historian esimerkki – miten liittoutuneiden, erityisesti Yhdysvaltojen, puolustusteollinen kyky kehittyi Pearl Harbourin ja Normandian maihinnousun välisenä aikana. 

Yksi Euroopan akuuteista kysymyksistä on huoli puolustuskyvystä ja sen kehittämisestä nykyisessä turvallisuusympäristössä. Julkisiin lähteisiin perustuvassa vertailussa esimerkiksi Naton kokonaissuorituskyvystä lavettien lukumäärässä eurooppalaiset jäsenmaat omistavat keskimäärin noin 40–60 % suorituskyvyistä. Erityisesti strategisissa suorituskyvyissä, kuten sukellusveneissä, strategisissa ilmavoimissa sekä ydinaseissa eurooppalainen osuus on pieni.

Julkisuudessa käytävä keskustelu suorituskyvyn kehittämisestä kiteytyy nopeasti resursseihin ja budjettiin. Julkisuudessa aprikoidaan jo kovasti Naton mahdollisesti asettamaa puolustusmenojen BKT-osuuden nostoa. Puolustukselle asetettava taso perustuu laskelmiin tarvittavista suorituskyvyistä uhkaa vastaan. Kyse on kansallisen puolustuksen kehittämisestä erittäin haasteellisessa ajassa – emme puhu siis mistään Nato-maksusta.

Mitä edellä käsitelty tarkoittaa Suomelle ja Euroopalle? 

Miten sotilasstrategisen toimintaympäristön muutos vaikuttaa Suomen puolustukseen?

Ukrainassa käynnissä olevan sodan ”ratkaisu” ei ratkaise Venäjän muodostamaa turvallisuushaastetta.

Euroopan turvallisuus on vahvasti kytköksissä Ukrainaan ja sodan intensiivivaiheen lopputulemaan. Väitän, että loppuasetelma ei ratkaise Venäjän Euroopalle muodostamaa turvallisuusongelmaa 

Hieman spekuloiden voi arvioida, että jos Ukrainan sodan intensiivivaiheen jälkeinen asetelma on Venäjälle suotuisa, se voi rohkaista vastaavanlaiseen toimintaan muualla – ja tässä ei tarkoiteta pelkästään sotilaallista voimankäyttöä. Tämän tyyppisessä skenaariossa länsi voi joutua monen rintaman vastakkainasetteluun. Jos Eurooppa ei ole valmistautunut puolustamaan itseään, riski konfliktille saattaa kasvaa.

Suomeen ei kohdistu välitöntä sotilaallista uhkaa.

Geopolitiikan näkökulmasta Suomen sijainti tulee aina olemaan haasteellinen. 90 % viennistä ja tuonnista kulkee Itämerellä. Kuluneen sanonnan mukaisesti olemme todellakin saari. Olemme syrjässä, pitkien ja rajallisten etäisyyksien päässä. Rajamme itään tuplasi Naton itäisen sivustan. Venäjän strategiset alueet ovat lähellä. Mitä tapahtuu Itämerellä, vaikuttaa Arktiselle alueelle ja päinvastoin.

Turvallisuustilanne Suomen lähialueella on vakaa mutta jännitteinen. On kuitenkin aina muistettava, että Euroopassa sota, jonka laajenemista ei voi sulkea pois.

Venäjän asevoimat etenkin maavoimien osalta ovat pitkälti kiinni Ukrainassa, mutta todennäköisesti tulemme sodan intensiivivaiheen jälkeen näkemään muutoksen asevoimien ryhmityksessä ja toiminnassa Suomen alueen läheisyydessä.

Meidän on varauduttava kaikkiin tilannekehityksiin, ja siksi meidän on jatkettava kansallisen puolustuskykymme kehittämistä osana liittokunnan pelotetta ja puolustusta. 

Tätä muutosta tarkoin seuratessamme, Venäjän laaja-alainen vaikuttaminen jatkunee kohonneella tasolla. Tämä edellyttää suomalaiselta yhteiskunnalta yleistä kriisinkestokykyä, kokonaisturvallisuuden mallin ja kokonaismaanpuolustuksen mukaista kriiseihin varautumista ja vastaamista.

Suomen puolustuksen malliin kuuluu neljä osatekijää – kansallinen kyky, Nato-jäsenyys, kokonaisturvallisuus ja kokonaismaanpuolustus sekä puolustusteollinen perusta ja talous.

Venäjän Ukrainaan kohdistamat sotatoimet sekä Eurooppaan kohdistuva laaja-alainen vaikuttaminen osoittavat, miten suuri merkitys on ennaltaehkäisevällä pelotteella, vahvalla puolustuskyvyllä ja korkealla maanpuolustustahdolla sekä yhteiskunnan kriisinkestävyydellä. Tämä ei ole siis vain sotilaallinen kysymys.

Suomen puolustusratkaisu muodostuu asevelvollisuuteen perustuvasta vahvasta kansallisesta puolustuskyvystä osana Naton pelotetta ja puolustusta.

Puolustuksemme materiaalista kehittämistä jatketaan suunnitelmallisesti. Vuodenvaihteessa eduskunnalle jätettävä selonteko linjaa kehittämisen suuntalinjoja ensi vuosikymmenen alkupuolelle. Puolustusjärjestelmän ylläpidon ja kehittämisen painopisteet ovat maapuolustuksen uudistaminen, meri- ja ilmapuolustuksen uusien järjestelmien käyttöönotto sekä puolustusjärjestelmän Nato-integraatio.

Henkilöstö ja osaaminen muodostaa puolustuskykymme ytimen ja tarkoin vaalittavan suorituskykyedun. Maanpuolustustahto on tutkimushistorian korkein, Puolustusvoimat luotetuin organisaatio. Varusmiehiltä ja reserviläisiltä saamamme palaute on mittaushistorian parasta. 

Emme vaivu tyytyväisyyteen. Jatkamme asevelvollisuuden kehittämistä varusmiesten, reserviläisten ja vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen tiimoilta. Henkilökunnan koulutusta kehitetään vastaamaan turvallisuusympäristömme sekä Nato-jäsenyyden vaatimuksia, tarkasti seuraten Ukrainassa käytävän sodan kokemuksia.

Toinen elementti on Nato-jäsenyytemme ja puolustusyhteistyö.

Kotimaisessa keskustelussa esillä on ollut Naton läsnäolo Suomessa. Jäsenyytemme ja kehittyvä puolustusyhteistyö tulevat näkymään konkreettisesti rajojemme sisäpuolella muutenkin kuin harjoituksina. Muutoksesta voi tehdä muutamia perustoteamuksia.

Ensinnäkin, jatkossakin valmiudesta ja puolustuskyvystämme vastaamme me itse, niitä ei voi ulkoistaa. 

Maantieteellisestä asemastamme johtuen meidän on ylläpidettävä tasapainoinen puolustusjärjestelmä, joka mahdollistaa Puolustustoimien käynnistämisen ja toimeenpanon tarvittaessa kansallisesti.

Toiseksi: Liittokunnan puolustus suunnitellaan ja toimeenpannaan yhdessä. Euroopassa kylmän sodan päättymisen jälkeen puolustuksen kehittämisessä otetut riskit eivät enää tässä tilanteessa ole välttämättä siedettäviä. Omat voimavaramme ovat luonnollisesti rajatut. Kansallinen etumme on, että yhteiset suunnitelmat ovat toteuttamiskelpoisia eli perustuvat olemassa olevaan kykyyn ja valmiuksiin. Yhteisen puolustuksen paras tae on jäsenmaiden vahvat kansalliset kyvyt, jotka ovat osoitettavissa Naton käyttöön. Samalla meidän on kyettävä tarvittaessa tukemaan liittolaisiamme. 

Kolmanneksi: Naton ja liittolaisten läsnäololla viestimme tahtoa ja kykyä puolustaa aluettamme kansallisesti ja osana liittokuntaa. Tosiasiallinen valmius perustuu siihen, että joukot ovat osana puolustussuunnitelmaa harjoitelleet ja valmistelleet toimintansa Suomessa, tarvittaessa materiaalia ennakkovarastoiden. 

Julkisuudessa on ollut paljon maapuolustukseen liittyvä läsnäolo. Vastaavaa valmistautumista ja yhteensovittamista tullaan tekemään myös muilla puolustushaaroilla ja toimialoilla. 

Neljänneksi: Logistisen suorituskyvyn nostaminen on mittava urakka. Tueksemme suunniteltavien vahvennusten – joukkojen ja suorituskykyjen saumaton ja tehokas käyttö Suomessa ja lähialueellamme tulee vaatimaan merkittäviä panostuksia joukkojen vastaanoton, ylläpidon ja tuen kehittämiselle. Kokonaisuus koskee laajaa viranomaiskenttää. Puolustusvoimille kyse on erityisesti mittavasta logistiikan suorituskyvyn nostamisesta. Perusteet tälle työlle muodostuvat operatiivisten suunnitelmien mukaisesti. Vanhan sotilassanonnan mukaan ”amatöörit puhuvat taktiikoista, ammattilaiset logistiikasta".

Viidenneksi: edellä kuvattu toiminnallinen ja tekninen yhteensovittaminen vie aikaa, mutta etenee määrätietoisesti.

Kolmas tekijä on kokonaisturvallisuus ja kokonaismaanpuolustus – Trotski totesi aikanaan: "Et ehkä ole kiinnostunut sodasta, mutta sota on kiinnostunut sinusta."

Kriisejä eivät ratko ainoastaan viranomaiset, vaan yhteiskunnat. Yhteistyö, suunnittelu ja harjoittelu paikallisesti, alueellisesti ja yhteiskunnan ylimmillä tasoilla hallinnon edustajien, viranomaisten, yritysten ja yhteisöjen kesken muodostaa suomalaisen kokonaisturvallisuuden mallin ytimen – unohtamatta tutkimuslaitosten ja korkeakoulujen roolia. Yksilöllä on oma roolinsa – varautumisessa kaikkea ei voi ulkoistaa. Tässä vastikään julkaistu varautumisen ohje on hyvä esimerkki.

Vakavin suomalaiseen yhteiskuntaan kohdistuva uhka on sota. Kokonaismaanpuolustukseen kuuluvat kaikki ne kansalliset ja kansainväliset sotilaalliset ja siviilialojen toimet, joilla turvataan sotilaallisen maanpuolustuksen toimintaedellytykset kaikissa turvallisuustilanteissa.

Neljäs tukijalkamme on puolustusteollinen perusta ja talous.

Puolustukselle elintärkeää on sotilaallinen huoltovarmuus. Sotilaallinen huoltovarmuus perustuu normaalioloissa rakennettuun riittävään teolliseen kapasiteettiin, osaavaan henkilöstöön ja etukäteen varastoituihin materiaaleihin. Puolustusvoimien kumppaneilla alihankintaketjuineen on merkittävä ja vakiintunut asema puolustusjärjestelmässä.

Turvallisuusympäristön muutoksessa puolustusteollisuuden rooli on vahvassa nousussa. Toimiva, elinkelpoinen ja kansainvälisesti kilpailukykyinen kotimainen puolustusteollisuus onkin merkittävässä roolissa sotilaallisen huoltovarmuuden turvaamisessa. Puolustusteollisuuden kokemia haasteita ovat esimerkiksi näkyvyys kysyntään (aika ja sopimukset), rahoitus (julkinen ja yksityinen sektori) sekä koettu lainsäädännön ja regulaation kankeus (hyväksyntä- ja hankintaprosessit).

Suomessa on yli 300 puolustusteollisuuteen linkittyvää yritystä, joista yli 100 on innovatiivisia start-up -yrityksiä. Puolustusvoimat ei ole välttämättä kiinnostava asiakas tuotekehityksen näkökulmasta, mutta vientikysymyksissä ehdottoman tarpeellinen referenssi. 

Nato.jäsenyyteen taloudellisesta näkökulmasta liittyvät toiveet ovat korkealla esimerkiksi kolmella alueella. Toivomme investointeja Suomeen – perustuen matalaan maariskiin, vakauteen ja osaamiseen. Haemme myös uusia markkinoita suomalaisille yrityksille. Suomen markkina puolustusteollisuudelle on liian pieni, joten pääsy markkinoille, tiedonjako, verkottuminen ja uudet yhteistyöalueet esimerkiksi liittokunnan sisällä luovat yrityksille kasvun mahdollisuuksia. Kotimaassa haetaan elinvoimaa ja taloudellista toimeliaisuutta alueellisesti – etenkin liittyen infrastruktuurin kehittäminen ja liittokunnan läsnäoloon.

Perspektiivin on oltava riittävän pitkä liittyen odotusten hallintaan. Perusta on pidettävä kunnossa. Turvallisuus, toimiva yhteiskunta, kompetenssit ja osaava työvoima ovat kilpailukykytekijöitämme.

Johtopäätöksiäni strategisista dilemmoista sotilasjohtajan ja sotilasstrategian näkökulmasta 

Toimintaympäristömme on täynnä erilaisia ristiriitoja, jotka heijastavat monimutkaisia ja usein epävarmoja olosuhteita. 

Yksi keskeinen haaste on niin sanottu "sodan sumu", joka tarkoittaa tilannekuvan epäselvyyttä ja vaikeutta ennakoida tapahtumien kehitystä. Tämä luo jatkuvan paineen päätöksentekijöille.

Kriisin tai sodan sumussa ja jatkuvassa paineessa tehtäviin päätöksiin ja niiden toimeenpanoon liittyy kitkaa. Asiat joudutaan usein tekemään vaikeimman kautta, johtuen riskien ja riippuvuuksien hallinnasta.  

Tietyntyyppinen epäröinti on läsnä monilla tasoilla, puhutaan sitten pelosta sodan eskalaatiosta tai oman elintason heikkenemisestä. Tällaiset pelot voivat johtaa "me over we" -ajattelutapaan, jossa oma etu asetetaan yhteiskunnallisten tai kollektiivisten hyötyjen edelle. 

Toiveet nopeasti paremmaksi muodostuvasta tulevaisuudesta voivat valitettavasti olla epärealistista, ja odotukset nopeista ratkaisuista voivat johtaa pettymyksiin. On oltava varovaisia eikä aliarvioida omia kykyjä tai kyseenalaisteta tehtyjä ratkaisuja. Disinformaatio lisää tätä monimutkaisuutta sekä hämärtää totuuden ja valheen rajaa. 

Tunnetun sotahistorioitsijan, Michael Howardin sanoin: "We know we will not get it right, but we must strive to get it less wrong than the enemy." Tämä ajatus korostaa sitä, että vaikka täydellistä ratkaisua ei aina saavutettaisikaan, johtajan on tärkeää oppia virheistä ja pyrkiä jatkuvasti parantamaan omaa toimintaa. Sotilasstrategian näkökulmasta tämä tarkoittaa kykyä navigoida sumuisessa, paineistetussa ja riskialttiissa ympäristössä, jossa päätöksenteon on oltava yhtä aikaa nopeaa, harkittua ja joustavaa.