Ohjusjärjestelmät ja -puolustus

29.11.2017 7.29
Tiedote
Ohjusjärjestelmät ja -puolustus

Ohjusasejärjestelmät ja ohjuspuolustus Ilmauhkan monimuotoisuus on lisääntynyt viime vuosien aikana. Ballistiset ja risteilyohjukset ovat kehittyneet laadullisesti ja määrällisesti. Laadullinen kehitys liittyy käytössä olevien ohjusjärjestelmien liikkuvuuteen, kantamaan, nopeuteen, tarkkuuteen ja selviytymiskykyyn.

Määrällinen kehitys on havaittavissa ohjusteknologian leviämisenä maailmanlaajuisesti (yli 20 maalla on käytössään ballistisia ohjusjärjestelmiä) ja lähialueellamme olevien, etenkin lyhyen kantaman ohjusjärjestelmien lisääntymiseen (SS-26 M / E / K, Kalibr ja Kh-101).

Lähialueellamme käytössä olevilla ohjusjärjestelmillä voidaan kohdentaa vaikutuksia yhteiskunnan ja puolustusjärjestelmän kriittisiin voimavaroihin. Monimuotoisen ilmauhkan hallinta edellyttää monipuolista keinovalikoimaa. Yhdellä ratkaisulla, keinolla tai järjestelmällä ei voida suojautua monimuotoiselta ilmauhkalta.

Ballististen ohjusten yleiset toimintaperiaatteet

Ballistiset ohjusjärjestelmät voidaan sijoittaa siiloihin, sukellusveneisiin, laivoihin, tiellä tai raiteilla liikkuville laukaisualustoille. Järjestelmien liikkuvuus ja suhteellisen pieni koko tekee niistä taistelukestäviä ja vaikeasti tuhottavia. Ballististen ohjusten käyttämä ballistinen lentorata mahdollistaa osumapisteen arvioinnin ohjuksen lentoradan perusteella.

Ohjusjärjestelmät jaetaan länsimaissa tyypillisesti viiteen tai kuuteen kategoriaan ohjusten kantaman mukaan.

 

Kantama Luokka Class

50–300 km

Hyvin lyhyen matkan ohjukset

Short Range Ballistic Missile (SRBM)

300–1000

km

Lyhyen matkan ohjukset
1000–3000 km Keskimatkan ohjukset Medium-Range Ballistic Missile (MRBM)

3000–5500 km

Pitkänmatkan ohjukset Intermediate-Range Ballistic Missile (IRBM)
> 5500 km Mannertenväliset ohjukset Intercontinental Ballistic Missile (ICBM)
Kaikki kantamat Sukellusveneistä tai laivoista laukaistavat ohjusjärjestelmät Submarine Launched Ballistic Missile (SLBM)

 

Hyvin lyhyen ja lyhyen matkan ohjukset koostuvat tyypillisesti yhdestä taistelulatauksesta ja niissä käytetään yksivaiheista rakettimoottoria. Pidemmän matkan ohjuksissa on useita taistelulatauksia - jopa kymmenen - ja jokainen näistä taistelulatauksista voidaan ohjauttaa itsenäisesti omaan kohteeseensa.

Ohjuksen taistelulatausosat kykenevät hakautumisvaiheen aikaiseen liikehdintään, häirintään ja omasuojaheitteiden käyttöön. Taistelulatausten käyttämä suuri nopeus vaikeuttaa torjuntajärjestelmien toimintaa.

Ballististen ohjusten lentorata voidaan jakaa neljään vaiheeseen. Ensimmäisessä vaiheessa rakettimoottori antaa ohjukselle lentoon tarvittavan nopeuden. Tämä kiihdytysvaihe kestää tyypillisesti 1–5 minuuttia ohjuksen luokasta riippuen. Toisessa vaiheessa ohjus nousee saamansa nopeuden turvin kohti lentoratansa lakipistettä. Kolmannessa vaiheessa tapahtuu varsinainen matkalento. Edellä kuvatut vaiheet kestävät ohjuksen luokasta riippuen 3–20 minuuttia. Matkalentovaihe on alussa lentoradaltaan nouseva ja lopussa laskeva. Neljäs vaihe on loppuhakeutumisvaihe, jossa ohjus tai sen taistelulatausosat palaavat ilmakehään ja hakeutuvat kohteeseen. Loppuhakeutumisvaihe kestää tyypillisesti noin minuutin ja sen aikana ohjuksen nopeus on luokasta riippuen 1–3 km / sekunnissa.

Modernit ohjusjärjestelmät kykenevät muuttamaan lentorataansa kaikissa lennon vaiheissa. Tällä mahdollistetaan lennonaikainen liikehtely torjuntajärjestelmien toiminnan vaikeuttamiseksi ja paremman tarkkuuden saavuttamiseksi. Ohjusten ohjautukseen ja loppuhakeutumiseen käytetään tyypillisesti satelliitti- ja inertianavigointia. Loppuhakeutumista voidaan tukea infrapuna- tai tutka-alueen hakupäällä. Taistelulataus voi olla tavanomainen tai ydinräjähdykseen perustuva. Myös erilaiset kemialliset ja biologisen taistelulataukset ovat mahdollisia.

Risteilyohjusten yleiset toimintaperiaatteet

Risteilyohjuksilla tarkoitetaan omalla voimalähteellä aerodynaamisesti lentäviä ja miehittämättömiä ohjusjärjestelmiä. Risteilyohjus voidaan laukaista maasta, mereltä – myös pinnan alta – tai ilmasta. Risteilyohjukset voidaan jakaa maakohteita ja merellisiä kohteita vastaan tarkoitettuihin ohjusjärjestelmiin. Ohjusten lentorata on pääosiltaan vakaa ja lentoreitti suunnitellaan etukäteen vastustajan ilma- ja ohjuspuolustuksen toiminnan vaikuttamiseksi. Risteilyohjusten käyttämät lentokorkeudet vaihtelevat merkittävästi ohjuksen tyypistä riippuen. Kantamaltaan useimmat risteilyohjuksiksi luokiteltavat järjestelmät asettuvat 300–5 500 km väliselle alueelle.

Toisin kuin ballististen ohjusten, risteilyohjusten kohdetta on mahdotonta määrittää ennen kuin ohjus on hakeutunut kohteeseen. Risteilyohjukset kyetään usein laukaisemaan ilman valvontajärjestelmän tuottamaa havaintoa. Etukäteen suunniteltu vaihteleva lentoreitti vaikeuttaa ohjusten havaitsemista ja torjuntaa edelleen. Risteilyohjusten rakenteissa on hyödynnetty matalaheräteteknologiaa. Kehittyneimmät ohjusjärjestelmät käyttävät omasuojaheitteitä valvonta- ja torjuntajärjestelmien häiritsemiseksi.

Risteilyohjusten lento voidaan jakaa kolmeen vaiheeseen. Ensimmäinen vaihe on ohjuksen laukaisu, jossa ohjuksen alkulento tapahtuu inertianavigointijärjestelmän perusteella. Toisessa vaiheessa tapahtuu matkalento, ennalta suunnitellun lentoreitin mukaisesti. Matkalennon aikana käytetään inertia- ja satelliittinavigointia, maastonseurantaa ja -vertailua. Kolmas vaihe on ohjuksen loppuhakeutumisvaihe, joka tapahtuu satelliittinavigoinnin, optisen, infrapuna- tai tutkasensorin avulla.

Tarkkuuden kasvattamiseksi voidaan käyttää maalialueen vertailua, joka mahdollistaa tarkan hakeutumisen häirityissä olosuhteissa. Risteilyohjukset käyttävät muutamia poikkeuksia lukuun ottamatta aliääninopeuksia. Osa ohjuksista kiihdyttää nopeuttaa merkittävästi ennen kohdealueelle saapumistaan.

Ilma- ja ohjuspuolustuksen perusteet

Ilma- ja ohjuspuolustuksen tärkeimpänä tavoitteena on vakuuttaa mahdollinen hyökkääjä siitä, että ohjusjärjestelmien käytöllä ei kyetä saavuttamaan tavoiteltavaa vaikutusta. Ohjuspuolustus voidaan jakaa neljään osakokonaisuuteen.

Ensimmäisenä tavoitteena on estää ohjusteknologian ja -uhkan leviäminen omalle lähialueelle. Toisena tavoitteena on estää ohjusten käyttö omia kriittisiä voimavaroja vastaan. Kolmantena tavoitteena on estää ohjusten osuma. Neljäntenä tavoitteena on minimoida mahdollisen osuman vaikutukset ja toipua vaikutuksista mahdollisimman nopeasti. On tärkeää ymmärtää ohjuspuolustuksen koostuvan monipuolisesta keinovalikoimasta, jossa sotilaalliset keinot ovat vain yksi osa kokonaisuutta.

Sotilaallisiin keinoihin kuuluvat mm. riittävän voimakkaan pelotteen tai pidäkkeen muodostaminen, aktiiviset ja passiiviset suojautumiskeinot. Pidäkkeellä tarkoitetaan yleisesti sellaisen suorituskyvyn tai kyvykkyyden luomista ja ylläpitoa, jolla voidaan välittömästi vastata mahdolliseen ohjushyökkäykseen sellaisella tavalla, että hyökkääjä toteaa hyökkäyksen kustannusten muodostuvan vaikutuksiin nähden liian suuriksi.

Ohjuspuolustusjärjestelmä

Moderni ohjuspuolustusjärjestelmä rakentuu verkottuneista valvontajärjestelmän sensoreista, torjuntajärjestelmistä ja johtamis- ja taistelunhallintajärjestelmästä. Yhdysvaltoja voidaan pitää maailman johtavana maana ohjuspuolustukseen liittyvien järjestelmien kehittämisessä ja ylläpidossa. Naton ja Euroopan maiden ohjuspuolustus perustuu hyvin pitkälle Yhdysvaltojen tuottamiin suorituskykyihin.

Ohjuspuolustusjärjestelmän tavoitteena on muodostaa jatkuva ja reaaliaikainen tilannekuva, kerrostunut torjuntajärjestelmäkokonaisuus ja keskitetty johtamis- ja taisteluhallintajärjestelmä. Ballististen ja risteilyohjusten tyyppiominaisuuksien eroavaisuuksien johdosta, ohjuspuolustusjärjestelmältä edellytetään kaikkien taistelutilan ulottuvuuksien (maa, meri, ilma, kyber ja avaruus) hyödyntämistä tilannekuvan muodostamiseksi.

Ballististen ohjusten laukaisu on periaatteessa helppo havaita satelliittijärjestelmillä rakettimoottorin tuottaman suuren lämpösäteilyn ansiosta. Ohjusten torjunta on kuitenkin erittäin vaikeaa niiden lentoradan ja tyyppiominaisuuksien vuoksi. Risteilyohjusten osalta asia on toisin päin. Ohjusten laukaisu tapahtuu usein valvontajärjestelmän sensoreiden kantaman ulkopuolelta ja ohjusten pieni heräte vaikeutta niiden havaitsemista lennon aikana, mutta risteilyohjusten torjunta on teknisesti ballistisia ohjuksia helpompaa.

Ennakkovaroitus- ja valvontajärjestelmä

Ballististen ohjusten laukaisujen havaitsemiseen käytetään avaruuteen sijoitettuja valvontasatelliitteja, joiden sensorit toimivat pääosin infrapuna-alueella. Tavoitteena on havaita ohjusten laukaisun tuottama lämpösäteily ja ennakkovaroitus ohjuksen laukaisusta. Laukaisu havaitaan käyttämällä kahta infrapuna-alueen sensoria, joista toinen suorittaa lämpölähteiden etsintää laajalta alueelta ja toinen pienemmältä valitulta alueelta.

Käytettävät satelliitit ovat pääsääntöisesti geosynkronisoidulla tai korkealla elliptisellä kiertoradalla 35 907 kilometrin korkeudella. Käytössä olevien satelliittien määrä on turvaluokiteltua tietoa, mutta niiden avulla voidaan muodostaa alueellisesti ja ajallisesti kattava ennakkovaroitusverkko.

Käytettävien sensoreiden toimiessa infrapuna-alueella rajoittaa sää niiden toimintaa. Ballististen ohjusten käyttämien lentoratojen lakipisteet ovat kuitenkin niin korkealla, että ohjuksen lennon aikana tuottama lämpösäteily kyetään havaitsemaan. Laukaisuhavainnon perusteella ohjus voidaan ottaa seurantaan, arvioida sen suuntautuminen, mahdollinen kohde ja kohdentaa maalla ja merellä sijaitsevia tutkajärjestelmiä (ennakovaroitustutkat - Cobra Dane, UEWR ja SBX) ohjuksen seuraamiseksi.

Maalla ja merellä sijaitsevat tutkajärjestelmät muodostavat ennakkovarotus- ja valvontajärjestelmän toisen kerroksen. Näiden tutkajärjestelmien tuottaman tiedon perusteella täydennetään ennakkovaroitusta, kyetään muodostamaan seuranta ja tuottamaan maalinosoitus (AN/TPY-2 ja AN/SPY-1) käytettäville torjuntajärjestelmille (THAAD ja Aegis). Avaruudessa sijaitsevat sensorit mahdollistavat toisen ja kolmannen kerroksen sensoreiden kohdentamisen mahdolliseen uhkasuuntaan ja luo näin edellytyksen torjuntajärjestelmien käytölle. Näihin järjestelmiin liittyvien sensoreiden havaintoetäisyydet ovat parhaimmillaan tuhansia kilometrejä.

Torjuntajärjestelmien omat sensorit muodostavat ennakkovaroitus- ja valvontajärjestelmän viimeisen kerroksen. Näillä sensoreilla täydennetään tarvittaessa torjuntajärjestelmien tilannekuvaa ja tuotetaan maalinosoitus käytettävälle asejärjestelmälle. Ballististen ohjusten hakeutumisvaiheen lyhyen keston ja ohjusten käyttämien suurten nopeuksien vuoksi torjuntajärjestelmien (Patriot ja SAMP/T) omien sensoreiden käyttö ennakkovaroitukseen ja valvontaan on lähes mahdotonta.

Sensoreiden käyttö edellyttää käytännössä ennakkovaroista joltain ulomman kerroksen järjestelmältä. Tyypillisesti näitä järjestelmiä käytetään lyhyen matkan ballististen ohjusten torjuntaan niiden hakeutumisvaiheessa. Torjuntajärjestelmien omien sensoreiden havaintoetäisyydet ovat noin 100 km.

Torjuntajärjestelmät

Ballistisia ohjuksia voidaan periaatteessa torjua kaikissa lennon vaiheissa. Tällä hetkellä käytössä olevat torjuntajärjestelmät mahdollistavat ohjusten torjunnan matkalento- ja loppuhakeutumisvaiheessa. Kiihdytysvaiheen aikainen torjunta olisi monellakin tavalla edullisinta, sillä silloin ohjuksen nopeus ja liikehtimiskyky on vielä vaatimaton eivätkä ohjuksen taistelulataukset ole irtaantuneet ohjuksesta. Kiihdytysvaiheen aikainen torjunta on kuitenkin erittäin haastavaa, sillä torjuntajärjestelmät pitäisi pystyä sijoittamaan käytännössä vastustajan alueelle tai avaruuteen.

Matkalentovaiheen aikaiseen torjuntaan käytetään ilmakehän ulkopuolelle (> 120 km) ampuvia torjuntajärjestelmiä (Ground-based Midcourse Defence - GMD ja Aegis SM-3 uudemmat versiot). Näitä järjestelmiä on käytössä käytännössä vain Yhdysvalloilla (GMD - 44 ohjusta) ja ne ovat tarkoitettu mannertenvälisten tai pitkän kantaman ballististen ohjusten torjuntaan matkalentovaiheen aikana.

Tyypillisesti onnistunut torjunta edellyttää laukaisuhavaintoa, jonka jälkeen kohdennetaan lisää sensoreita ohjuksen seuraamiseksi ja maalinosoituksen tuottamiseksi. Torjuntaohjus hakeutuu laukaisun jälkeen saamansa maalitiedon perusteella kohti ennakkopistettä ja avaa oman hakupäänsä. Torjuntatapahtuma perustuu suoraan osumaan ja kineettisen energian tuottamaan tuhovaikutukseen.

Suurten kohtaamisnopeuksien (jopa 12–14 km / sekunti) vuoksi lähisytyttimiin perustuvien taistelulatausten käyttö ei ole mahdollista. Torjumalla ballistiset ohjukset matkalentovaiheen aikana saavutetaan merkittäviä etuja hakeutumisvaiheen aikana tapahtuvaan torjuntaan verrattuna. Torjuntaohjusten tuottama alueellinen kattavuus on merkittävästi suurempi, taistelulataukset eivät ole vielä välttämättä irronneet ohjuksesta ja tuhotun ohjuksen osat (taistelulataus ml) tuhoutuvat palatessaan ilmakehään.

Lyhyemmän kantaman ballististen ohjusten torjuntaan käytetään ilmakehän yläosiin ampuvia torjuntajärjestelmiä (THAAD ja Aegis SM-3), joiden tuhovaikutus perustuu kineettiseen energiaan ja suoraan osumaan. Torjuntojen ulottaminen mahdollisimman korkealle ilmakehän yläosiin tai juuri sen ulkopuolelle lisää järjestelmien tuottaman suojan alueellista kattavuutta merkittävästi. Ballististen ohjusten loppuhakeutumisessa käyttämä suuri nopeus (1–3 km / sekunti) tekee torjunnoista erittäin aikakriittisiä.

Loppuhakeutumisvaiheen torjuntoihin kykeneviä järjestelmiä käytetään kerrostuneen järjestelmän sisimpänä kerroksena. Näiden järjestelmien (Patriot ja SAMP/T) kantama ballistisia ohjuksia vastaan on tyypillisesti vain kymmeniä kilometrejä, eikä niillä kyetä tuottamaan ajallisesti ja alueellisesti kattavaa suojaa. Loppuhakeutumisvaiheen torjuntajärjestelmiä voidaan käyttää vain lyhyen matkan ballistisia ohjuksia vastaan. Järjestelmien tehokas käyttö edellyttää ulkopuolisen järjestelmän tuottamaan ennakkovaroitusta ja omien sensoreiden kohentamista osoitettuun uhkasuuntaan.

Järjestelmät kykenevät tuottamaan vain hyvin rajallisen suojan lyhyen kantaman ballistisia ohjuksia vastaan, sillä niissä käytettävien ohjuksien tehokas vaikutusetäisyys ballistisia ohjuksia vastaan on vain 15–22 km. Hakeutumisvaiheen torjuntajärjestelmien kohdentaminen ballististen ohjusten torjuntaan jättää ne haavoittuviksi muita ilmauhkan tekijöitä vastaan.

Johtamis- ja taistelunhallintajärjestelmä

Verkottunut johtamis- ja taistelunhallintajärjestelmä yhdistää kaikki verkottuneen ohjuspuolustusjärjestelmän elementit toisiinsa. Integroitu kokonaisjärjestelmä mahdollistaa alueellisesti ja ajallisesti kattavan ennakkovaroitus- ja valvontajärjestelmän, kerrostuneen torjuntajärjestelmäkokonaisuuden käytön erityyppisiä ohjusuhkia vastaan. Tällä hetkellä järjestelmään kuuluvat kaikki edellä kuvatut ohjuspuolustusjärjestelmän elementit ja suorituskyvyt.

Verkottuneen johtamis- ja taistelunhallintajärjestelmä mahdollistaa monikansallisten suorituskykyjen yhteensopivuuden ja -toimivuuden, mikä edelleen mahdollistaa reaaliaikaisen ja kattavan tilannekuvan muodostamisen ohjuksen laukaisusta alkaen. Integroidulla järjestelmällä kyetään yhdistämään eri sensorit toisiinsa ja tuottamaan riittävä maalinosoitus kaikille käytössä oleville torjuntajärjestelmille. Järjestelmällä kyetään välittämään ennakkovaroitukset tehokkaasti heti ohjuksen laukaisuhavainnon jälkeen.

Verkottuneeseen johtamis- ja taistelunhallintajärjestelmään voidaan liittää kansallisia suorituskykyjä. Sen avulla voidaan liittyvä ohjuspuolustusjärjestelmän kokonaisuuteen ohjuksen laukaisusta ja suuntautumisesta saatavan ennakkovaroituksen välittämiseksi mahdolliselle kohdealueelle. Tämä mahdollistaa kansallisten aktiivisten ja passiivisten keinojen oikea-aikaisen käytön.

Ohjuspuolustus Euroopassa

Euroopan ohjuspuolustus rakentuu Yhdysvaltojen luomalle nelivaiheiselle European Phased Adaptive Approach (EPAA) -suunnitelmalle. Ensimmäisessä vaiheessa siirrettiin kolme Aegis-luokan alusta Espanjaan ja yksi AN/TPY-2 tutka Turkkiin. Toisessa vaiheessa rakennettiin maasijoitteinen Aegis-järjestelmä Romaniaan (SM-3 IB -ohjukset). Kolmannessa vaiheessa samanlainen maasijoitteinen järjestelmä rakennetaan Puolaan. Suunnitelman neljäs vaihe, jossa oli tarkoitus varustaa maasijoitteiset Aegis-järjestelmät SM-3 IIB -ohjuksilla, on peruttu.

Tämä tarkoittaa sitä, että Euroopassa sijaitseva yhdysvaltalainen järjestelmä ei käytännössä tuota lisäarvoa Yhdysvaltojen kotimaan ohjuspuolustukselle. Euroopan suurista maista Saksalla on merkittäviä kansallisia ohjuspuolustuksen kykyjä (Patriot PAC-3). Hollannilla (PAC-3), Puolalla (PAC-3), Espanjalla (PAC-2), Italialla (SAMP/T) ja Ranskalla (SAMP/T) on rajallisesti kansallisia kykyjä. Pohjoismaista vain Tanska isännöi Yhdysvaltojen ennakkovaroitustutkaa Grönlannissa.

Ilma- ja ohjuspuolustus osana Suomen puolustusjärjestelmää

Suomen puolustusjärjestelmän käyttö- ja toimintaperiaatteet perustuvat pieniin liikkuviin joukkoihin, jotka toimivat verkottuneesti tehtäväjohtamisen periaattein. Ilma- ja ohjuspuolustuksen näkökulmasta Suomen kannalta kustannustehokkain vaihtoehto perustuu monipuoliseen keinovalikoimaan, jossa painottuvat passiivisen puolustuksen keinot. Pelkkien aktiivisten keinojen käyttäminen ballististen ohjusten muodostamaa uhkaa vastaan ei ole resursseiltaan pienelle valtiolle mahdollista. Länsimaiden ohjuspuolustuksen aktiiviset keinot perustuvat pitkälle Yhdysvaltojen tuottamiin suorituskykyihin.

Passiivisen puolustuksen tavoitteena on pienentää omien joukkojen altistumista vastustajan ballististen ohjusten muodostamalle uhkalle, estää ohjuksen osuma, pienentää ohjuksen osumasta aiheutuvia vahinkoja ja toipua vaikutuksista mahdollisimman nopeasti. Hajauttaminen, liike, naamioiminen, linnoittaminen ja harhauttaminen ovat passiivisen puolustuksen keinoja, joilla pyritään kiistämään vastustajalta mahdollisuus ballististen ohjusten käyttöön vaadittavan tilannetietoisuuden muodostamiseen.

Passiivisia keinoja voidaan hyödyntää koko valtakunnan ja väestön suojaamiseksi. Ennakkovaroituskyvyn kehittäminen yhdessä passiivisten keinojen kehittämisen kanssa on pienelle valtiolle vaikuttavuuden ja kustannusten näkökulmasta tarkasteltuna. Suomen kokonaisturvallisuuden ja puolustusjärjestelmän toiminta- ja käyttöperiaatteet hyödyntävät jo nyt passiivisia keinoja suojautuakseen ballististen ohjusten muodostamalta uhkalta. Näiden keinojen ja toimintatapojen edelleen kehittäminen kokonaisturvallisuuden osana on resursseiltaan pienen ja alivoimaisen tapa kyllästää ja kuluttaa ylivoimaista vastustajaa.

Lopuksi

Kattavan ohjuspuolustusjärjestelmän kehittäminen on mittava ja erittäin kallis kokonaisuus, jonka suorituskyky suurvaltojenkin osalta on rajoittunut. Nykyiset ja lähitulevaisuuden ohjuspuolustusjärjestelmät on tarkoitettu ensisijaisesti yksittäisten ohjusten torjuntaan, eikä niitä ole suunniteltu torjumaan useampaa samanaikaisesti lähestyvää ohjusta. Nykyaikaiset ohjukset vaikeuttavat torjuntaa muuttuvalla lentoradalla ja mahdollisella loppuvaiheen väistöllä. Loppuvaiheen torjunnoissa haasteena on myös torjuntaosuman jälkeiset sirpale- ja muut tuhovaikutukset lähelle kohdealuetta.

Laaja-alaisten ja tärkeiden kohteiden suojaaminen edellyttäisi useiden kymmenien miljardien suuruista investointia sekä kansainvälistä puolustusyhteistyötä. Rakennettavia suorituskykyjä suunniteltaessa on huomioitava myös ensi vuosikymmenellä mahdollisesti käyttöön tulevat uudet hypersoniseen teknologiaan pohjautuvat hyökkäykselliset suorituskyvyt, joiden torjunta on nykyisillä ohjuspuolustusjärjestelmillä erittäin haasteellista.