Radio Kipinä Podcast, kausi 2, jakso 2 - Saako pahan tappaa

 

Vieraana sotilasprofessori, filosofian tohtori ja everstiluutnantti Aki-Mauri Huhtinen Maanpuolustuskorkeakoululta pohtii kysymystä: "Saako pahan tappaa?"
Jaksossa käsitellään pahuutta ja tappamista sotilaan näkökulmasta, sekä pohditaan puolustusvoimien ja siviiliyhteiskunnan välistä suhdetta tappamisen ja väkivallan kehyksessä. Podcast-jakson aihe on jatkoa Kadettikunta ry:n ja Suomen Sotatieteellisen Seuran 3.5.2017 järjestämälle arvoseminaarille, jossa pohdittiin samaa teemaa.

 

Tommi Kangasmaa:
Tämä on Radio kipinä puhetta puolustuksesta ja puolustusvoimista. Minä olen Tommi Kangasmaa ja tänään me puhumme siitä, saako pahan tappaa? Vieraana meillä on tänään filosofian tohtori ja sotilasprofessori Aki-Mauri Huhtinen Maanpuolustuskorkeakoulusta, tervetuloa Aki!

Aki-Mauri Huhtinen:
Kiitoksia.

Tommi Kangasmaa:
Kadettikunta sekä Suomen sotatieteiden seura järjestivät 3.5.2017 arvoseminaarin, jossa näitä samoja asioita pohdittiin useasta eri näkökulmasta. Sen verran aihe on mielenkiintoinen, että sitä kannattaa vielä pohtia. Nyt yritämme katsella aihetta enemmän sotilaallisesta näkökulmasta. 

Opiskeltuasi aikanaan filosofiaa Tampereen yliopistossa ja väittelit aiheesta, niin käsiteltiinkö näissä filosofian opinnoissa yleensä tätä pahuuden ja tappamisen välistä suhdetta?

Aki-Mauri Huhtinen:
Filosofian opintoihin kuului eettisten ja moraalisten kysymysten keskustelu ja silloin 1900-luvun alussa käytiin paljon keskustelua siitä, mikä on normaalia? Muistan (silloisen) keskustelun pyörineen lähinnä sellaisten asioiden ympärillä, voidaanko mielisairauteen tai pahuuteen tai väkivaltaisuuteen liittyvät ominaisuudet löytävät ihmisten geeneistä? Koska aivotutkimus ja geenitutkimus oli silloin hyvin suosittua, niin muistan itsekin osallistuneeni puolesta ja vastaan -debatointiin.

Itseni luen siihen näkökulmaan, kultaiseen keskitiehen. Toki me olemme biologisia olentoja ja yhdessä muun luomakunnan, eläinkunnan kanssa jaamme sellaisia ominaisuuksia. Vietti ja vaistotoiminta, metsästäminen ja tappaminen ovat siellä (ihmisten käyttäytymisessä) hyvinkin syvällä. Toisaalta me olemme hyvinkin sosiaalisia olentoja, eli nykyään tarkastelen väkivaltaa ja tappamista tällaisena sosiaalisena ilmiönä. Eli miten siihen kasvetaan ja miten se yhteiskunnassa järjestetään ja miten siitä otetaan vastuu.

Tommi Kangasmaa:
Mitä pahuus on sotilaan näkökulmasta?

Aki-Mauri Huhtinen:
Puhtaasti sotilaallisesta näkökulmasta katsottuna, niin ehkä paha on tilanne, jossa et pysty toteuttamaan tehtävääsi. Puolustusvoimien ja sen sotilaiden tehtävänä on puolustaa tätä maata ja puolustaa oikeusjärjestystä ja ihmistä. Jos käy se tilanne, että epäonnistumme, niin paha saa vallan ja yleensä sotilaat nimittävät ”pahaa” viholliseksi. Sotilaallisen taistelun päämäärä on torjua vihollinen ja lyödä se ”paha”.

Tommi Kangasmaa:
Onko pahuus määrittelemätön uhka vai konkretisoituuko se ihmisiin? Onko se vihollinen ihminen, johon ”pahuus ottaa valtaansa”? Vai miten sotilaat tai itse näet sen kokonaisuudessaan?

Aki-Mauri Huhtinen:
Pahasta pitäisi käydä avointa keskustelua, eikä ehkä määritellä sitä etukäteen liian tiukaksi, koska silloin me tulemme asiassa sokeiksi. Asevoimille tämä on oikeudellinen kysymys, eli milloin toteutuvat ne kriteerit, että sotilailla ja asevoimilla on oikeus puolustaa itseänsä. Milloin toteutuu se, että kansakunta joutuu sellaisen hyökkäyksen kohteeksi ja voidaan katsoa, että sillä (maalla) on oikeus kansainvälisen lain mukaan puolustaa itseänsä, tarttua aseisiin, ampua takaisin. Lainsäädäntö on tarkasti määritelty. 

Tämä on siis se perusvire länsimaisessa yhteiskunnassa, eli ”paha” tulee täydellä voimalla päälle ja se todetaan yhdessä, niin sotilailla on oikeus poistaa varmistin ja ampua takaisin. Pitäisin sen siis tällaisena enkä pelkästään katsoisi kapeasta näkökulmasta. Meidän pitäisi täytyy olla positiivisessa mielessä vainoharhaisia ja seurata (pahuuden määritelmää) laajemmin, eikä lukkoon lyödä sitä (määritelmää).

Tommi Kangasmaa:
Itsepuolustus tuntuu hyvältä se ajatus, että voin puolustaa itseäni ja muita läheisiäni. Sitten on toki sotilaallisesti aktiivisia toimia myös länsimaissa. Miten sitten käsitellään pahuuden ja aktiivisten otteiden välinen suhde vaikkapa taistellessa maan ulkopuolella?

Aki-Mauri Huhtinen:
Oikeastaan voimankäytön säätely. Meillä on ollut Suomessa ehkä sellaista turhaa jakolinjaa kansallisen puolustuksen, viranomaisyhteistyön ja kriisinhallinnan välillä, eli me ymmärrämme niiden liittyvän toisiinsa ja länsimaissa on pitkään käyty sitä keskustelua, osallistumme kriisinhallintaan rajojen ulkopuolella ja siellä sitten sotilaan voimankäyttö on toisenlaista. On olemassa toisenlaiset lait ja siellä opitaan kriiseistä, opitaan säätelemään voimankäyttöä. Yksi sotilaallisen taidon ja sotataidon perusajatus on se, että sitä voimaa käytetään minimaalisesti ja juuri sen verran kuin se tehtävä vaatii.

Tämä on ehkä sellainen, mitä ammatikseen turvallisuuttaan tekevien ihmisten pitäisi käydä enemmän keskustelua kansalaisten kanssa. Itsepuolustussotiminen ja taistelu ei ole sellaista pelkkää hyökkäämistä ja väkivaltaista päälle käyntiä vaan se on nimenomaan taito kyetä säilyttää mielensä rauhallisena, kyetä keskittyä tehtävään, valita oikea voimankäytön väline, oli se sitten pehmeää voimankäyttöä tai kovaa, kineettistä voimankäyttöä. Tämä on se, mitä länsimaat ovat oppineet tekemään aika pitkän ajan kuluessa.

Tommi Kangasmaa:
Eikö se toinen puoli (jota vastaan voimaa käytetään), niin määrittelee pahuuden samoilla määrittelemilläsi ajatuksilla? Miten näet tämän asian?

Aki-Mauri Huhtinen:
Ilman muuta. Meillä on historiallisia esimerkkejä, miten sodissa molemmat osapuolet nostavat tietynlaisia viholliskuvia. Tämän suhteen pitää olla tarkkana. Oman itsepuolustuksen oikeutuksessa ei pidä mielen horjua. Meidän pitää myös kehittää kykyä nähdä, miten mahdollinen vastapuoli tai vihollinen oikeuttaa omaa toimintaansa maansa kansalaisille. Siksi pitää olla tarkkana näissä ristiriidoissa. Vaikka aseellinen konflikti ja sota käsittävät ammunnan, tappiot ja sivullisten kärsimyksen, mutta siinä tilanteessa on koko ajan mukana henkinen ulottuvuus ja mielellinen ulottuvuus, jotka on pidettävä kirkkaana mielessä.

Tommi Kangasmaa:
Onko Suomessa helppoa piirtää sen oikeutuksen raja siihen missä valtakunnan rajat menevät kohdistaessa joukkoväkivaltaa meitä kohden ilman, että me olemme itse sitä aloittaneet? Onko meillä siten helppo perustella pahuus, eli se on olemassa?

Aki-Mauri Huhtinen:
Näin me olemme toimineet pitkään historian saatossa. Itsepuolustamisen raja on lähtenyt maantieteellisistä rajoista ja se on syvällä meissä. Jos mietitään, että Suomi on 100-vuotias ja ensi vuonna on kulunut 100 vuotta keväästä 1918 ja siitä seuranneista tapahtumista, Suomen ollessa itsenäistymässä ja silloin meillä oli tietysti ääriliikehdintää. Kävimme kieli- ja kansallisuuskeskustelua ja valtakunnanraja ei ollut vielä niin selvä ja pysyvä. Talvi- ja jatkosodan jälkeen on ollut aika perustavanlaatuinen kysymys, että valtakunnan alue, maa-, meri- ja ilmarajoista lähdemme liikkeelle. Olemme olleet niistä hyvin tarkkoja kuten esimerkiksi ilmatilanloukkauksissa. Ne uutisoidaan ja kansalaiset seuraavat tosi tarkasti, miten omaa aluetta vartioidaan.

Tommi Kangasmaa:
Kysytään sitten perään toinen pääteemoista: tappamisesta. Puhtaasta ihmisen surmaamisesta. Milloin ihmisen saa tappaa?

Aki-Mauri Huhtinen:
Erittelisin asian erilaisiin eettisiin ja filosofisiin koulukuntiin. Esimerkiksi 3.5.2017 keskustelua käydessä nousi esiin, että kyllä kaikista ihmisyhteisöistä, yhteiskuntamalleista ja vaihtoehdoista, niin karkeasti katsottuna kaikissa on olemassa tällainen, viimeinen ja äärimäinen keino, joka on varattu (oikeutukseen käyttää voimaa). Yksinkertaisesti voidaan ajatella, että me jaamme globaalisti aika paljon näkemyksiä (itsensä puolustamisesta).

Esimerkiksi jos olet kotona ja sinulla on siellä perhe, lapset ja puoliso ja sinne kotiin tullaan täydellä voimalla ja näet, että kohta tässä alkaa veri roiskua, niin kyllä se ajatus itsepuolustuksesta (nousee esiin), eli omaa ja lähiomaisten henkeä on oikeus puolustaa. Toki on ihmisiä, jotka ajattelevat, että tilanteessa pitää ”kääntää vasen poski”. Huolimatta uskonnollisesta tai eettisestä vakaumuksesta tai tavasta elää, niin kyllä tämä syvä itsepuolustus ja oman reviirin, omaisten ja viattomien luontokappaleiden tuhoaminen laukaisee meissä eräänlaisen eläimellisen itsepuolustuksen reaktion.

Tommi Kangasmaa:
Mainitsit nämä ihmiset, jotka ”mieluummin kääntävät toisen poskensa”, niin onko tämä puhe (väkivallattomuudesta) länsimaalaisen hyvinvointiyhteiskunnan puhetta? Vai onko olemassa ihmisiä, jotka kääntävät poskensa välittämättä mainitsemastasi ”eläimellisestä vaistosta” puolustaa itseään?

Aki-Mauri Huhtinen:
Tällä hetkellä meillä on luonnollinen kehityskaari käynnissä. Aika monelle tappaminen on samanlainen kysymys kuin neitsyille on keskustelu seksistä. Meillä ei ole siitä aitoja kokemuksia. Meillä on enemmän mielipiteitä ja asenteita, mutta tässä voisi viitata siihen suruviestiin, että presidentti Mauno Koivisto on kuollut, niin uutisoinnissa nostettiin aika paljon esille, miten hän on viimeinen suuren luokan suomalainen valtiomies, jolla on henkilökohtaisia kokemuksia poteron reunalta ja tulitaisteluista. Media alleviivasi (tässä uutisoinnissa) Koiviston sanomaa lausetta rauhan tultua 1944, että ”täytyy olla muita keinoja kuin ampuminen”. 

Tavallaan aikakaudet pumppaavat tämän kysymyksen kanssa. Toiset joutuvat tahtomattaan elää ja kasvaa nuoruutensa parhaat ajat siinä, että he joutuvat tahtoen tai tahtomattaan ammattisotilaiksi tai tappajiksi. Sitten me aika pitkälti elämme sitä aikakautta, että hyvin harva ammatikseen ja palkkaa nauttiva sotilas Suomessa on ollut koskaan aidosti vihollisen kanssa tulitaistelussa.

Tommi Kangasmaa:
Puhuit Koiviston henkilökohtaisesta kokemuksesta tappamisen maailmasta ja ympäristöstä ja me sotilaina emme ole olleet siellä poteron reunoilla ja yli 70 vuoteen Puolustusvoimat ei ole siinä mielessä ollut taisteluissa. Puuttuuko meiltä kokonaan tällainen ”tappajan vaisto”, eli onko meillä mitään käsitystä oikeasta tappamisesta?

Aki-Mauri Huhtinen:
Kyllä meillä on asiasta käsitys. Toki tiedämme sotilaskoulutus ja harjoittelu varusmiespalveluksessa tai kertausharjoituksissa simuloivat läheltä sitä, mitä sodassa tapahtuu. En näe vaistomaisen toiminnan katoavan, vaan päinvastoin sen harjoittelu näkyy koulutuksessa. Toki sinne on jäänyt muutama prosentti sitä epävarmuutta, josta meillä ei valitettavasti ole käytännön kokemusta. 

Palataksemme Suomen itsenäistymisen alkuaikoihin ja kahteen ensimmäiseen 20-30 vuoteen, niin kansakunnassa oli laajasti ihmisiä, jotka olivat joutuneet seuraamaan tappamista, osallistumaan siihen. Eli näkökulma ja henkilökohtainen kokemus tappamiseen oli aivan toisella asteella. Toki Suomessa elettiin toisenlaisessa yhteiskunnassa, jossa elettiin luonnonoloissa ja elämän ”taistelu” oli toisenlaista.

Nykyisin elämme enemmän informaatioaikaa ja puhumme kyber- ja informaatiouhkista. Tappamisen, tuhoamisen ja vihollisuuden näkökulma on muuttunut. Elämme tämän muutoksen keskellä. En ole tässä asiassa pessimisti, mutta kylmänviileän rehellisesti sanottuna meidän suhteemme, eurooppalaisten ja länsimaisten suhde puhtaaseen kysymykseen tappamisesta on aika neitseellisellä maaperällä. Tästä syystä asiasta kannattaisi käydä keskustelua ja sitä kannattaisi tutkia ilman, ettei asiasta kiinnostuneita ja oikealla nimillä puhuvista ei leimattaisi jollain tavalla militaristeiksi tai ääriväkivaltaa ihannoiviksi. Siitä ei ole kysymys. 

Pitkällä aikavälillä tällainen rauhan sanasto on kuitenkin peittänyt sen perimmäisen kysymyksen ja (keskustelun), mistä siinä on kysymys.

Tommi Kangasmaa:
Elämme nykyään informaatioaikaa, niin ihmisiä voi tappaa lennokilla hyvinkin kaukaa tai ampumalla risteilyohjuksia Kaspianmereltä Syyriaan. Painat nappia, etkä näe lopputulosta, mutta ihmisiä kuolee. Onko se sotilaan tappaminen helpompaa sellaisessa tilanteessa? Pitäisikö kaukovaikutteisten aseiden käyttäjille kouluttaa henkistä varautumista?

Aki-Mauri Huhtinen:
Tästä on olemassa tutkimusta jo yli 15-20 vuoden takaa, kun amerikkalainen, entinen sotilas ja silloinen professori Dave Grossman puhui tällaisesta ”killologiasta” eli vähän humoristisesti (ilmaus) käännettiin ”tappo-opiksi”. Tutkimuksissaan Grossman tarkasteli amerikkalaisia kouluammuntatapauksia ja hän yksioikoisesti totesi, että viihdepeliteollisuus, missä pelataan tällaisia räiskintäpelejä saattaa aiheuttaa nuorilla ihmisillä sen, kun varsinkin nuorilla ihmisillä ei ole oikeaa kokemusta ase- ja ampumakoulutuksesta, eli kukaan ammattikouluttaja ei ole opettanut sitä aseen (moraalista) ongelmallisuutta inhimillisessä vuorovaikutustilanteessa. 

Toisaalta ase on kuolettavan vaarallinen ja toisaalta sillä pystyy ampumaan kuolettavan vaarallisesti. Sitä ei ole siis koulutettu ja kasvatettu kädestä pitäen, vaan nuoret ovat itsekseen pelanneet ja sitten tilanneet postimyynnistä aseita ja menneet koululle ja summittaisesti ampuneet ihmisiä. Jälkikäteen simuloituna on havaittu, miten he ovat liikkuneet siellä todella mallikkaasti

Tätä ei pidä nostaa liian suureen merkitykseen, mutta näkisin erittäin hyvänä, että meillä on yleinen asevelvollisuus ja laajasti voimme opettaa sen aseen tappavuuden ja vaarallisuuden kädestä pitäen ammattikouluttajien kanssa. Hänelle on opetettu tämä aseen (moraalinen) ongelmallisuus ja siirtyessään reserviin, niin hänelle on kuitenkin opetettu tämä ongelmallisuus. 

Tämä on ehkä ongelma maissa, missä on ammattiarmeija. Ihmiset, jotka syntyvät ja kasvavat länsimaisissa demokratioissa, ja joissa ei ole mitään käsitystä sellaisesta työkalusta kuin ase, joka on myös kulttuurinen tuote. Siinä voi tulla outoja mielipiteitä tai voidaan ajatella, että se ase ei ole niin vaarallinen, vaan helposti käytettävä. Näkisin turvallisissa olosuhteissa tehdyn koulutuksen ja käydyn keskustelun aseiden tappavuudesta varusmiesten kanssa järkeväksi tavaksi lähestyä asiaa.

Tommi Kangasmaa:
Suomalaisesta killologiasta tuli mieleen ja mainitsit siitä, miten ase annetaan (varusmiespalveluksessa) käteen ihmiselle, joka tulee maailmasta, jossa asetta ei ole, toki joukossa on metsästystä harrastaneita. Miten varusmieskoulutuksessa todellisuudessa puututaan tähän ”killologiaan”? Miten luodaan se kyky tappaa ja toisaalta millä konkreettisilla toimenpiteillä sitä koulutusta tehdään? Vai onko se kouluttajan ja varusmiehen välistä keskustelua? Sehän vaatisi kouluttajalta valtavasti kykyä käsitellä asiaa filosofisella tasolla.

Aki-Mauri Huhtinen:
Me olemme mielestäni oikealla jäljillä. Varusmieskoulutuksessa ei tietenkään voi mennä turvallisuusmääräysten tai lakien vastaisesti tai viedä sitä toimintaa ihan loppuun asti. Dave Grossmanin ajatus oli se, että sen (koulutuksen) pitää olla turvallista. Henki ja vakavuus, miten aseeseen suhtaudutaan, pitää olla sen mukaista ja se myös luo sitä.

Koska me elämme aikakautta, jossa olemme ”neitsyitä”, vakavassa mielessä tämän asian suhteen, niin me voimme lähestyä epäsuorasti sitä valmiutta ja käsitellä itseensä henkisesti siinä mahdollisessa tilanteessa, että joudut poistamaan varmistimen aseesta ja tulet joko tapetuksi tai saat tapettua sen vastustajan. 

Risto Sinkko teki Maanpuolustuskorkeakoululla väitöskirjan, jossa hän pohti tällaista taisteluluottamusta, eli mikä on varusmiehen luottamus omiin kykyihinsä, välineisiinsä ja tunteeko hän luottamusta sen koulutuksen jälkeen – ”jos minä saan nämä aseet tai järjestelmät, niin pystynkö puolustamaan itseäni ja lähijoukkoani ja toimimaan?” Asia ei siis ole pelkästään rynnäkkökivääri tai ase, vaan siinä (ajatusmallissa) on myös kaikki muut varusteet, lääkintälaukut, henkilökohtaiset suojavälineet…

Tommi Kangasmaa:
…ja raskaatkin asejärjestelmät

Aki-Mauri Huhtinen:
…ja raskaat asejärjestelmät, kyllä! Tämä on sellainen pohdittava kysymys. Meillä se ei tule niin läheiseksi kuin Yhdysvalloissa, koska meillä ei ole sellaisia operaatioita (ulkomailla) ja ei myöskään ole valmistauduttu, että tuhansien kilometrien päästä ohjaisimme elektronisilla huippuasejärjestelmillä lennokkien ja sensorien saattamana ohjuksia maaleihin. Yhä edelleen meidän järjestelmät perustuvat nykymittakaavassa aika läheltä tapahtuvaan toimintaan.

Tommi Kangasmaa:
Alussa keskustelimme pahuuden filosofiasta, jonka osalta päädyimme tällaiseen ajatukseen, että itsepuolustus on se oikeuttava termi, joka mahdollistaa tappamisen. Suhteutettuna varusmieskoulutukseen niin kysymys on siitä, että annetaan se väline (ase) käteen, kerrotaan sen tappavuudesta, nämä asiat yhdistetään toisiinsa, annetaan koulutus sitä varten, jos tulee se tilanne, että pahuus meidät kohtaa. 

Varusmiesten ja reserviläisten kanssa keskustellessa heille se tilanne tuntuu edelleen ”leikkinä”. Asian vakavuus ei konkretisoidu ja aika vähän varusmieskoulutuksessa mennään filosofiseen keskusteluun tappamisen oikeutuksesta. Tuntuu siltä, ettei Maanpuolustuskorkeakoulu anna tarpeeksi valmiuksia upseereille käydä tällaisia keskusteluja varusmiesten ja reserviläisten kanssa. Olenko väärässä väittämäni kanssa?

Aki-Mauri Huhtinen:
Et ole väärässä. Teema on siinä mielessä vaikea, että koulutusajat ovat lyhyitä. Mielestäni koko yhteiskunnassa on edelleen käsitys (esimerkiksi koulumaailmassa) siitä, että jokin auktoriteetti antaa sen tiedon ja sitten oppilaat ja opiskelijat ottavat sen vastaan. Onneksi meillä on yhä enemmän tällaista keskustelevaa opetusta. Meidän pitäisi päästä tilanteeseen, missä opetamme tiedollisia ja teknisiä taitoja ihmisille, niin samalla kävisimme keskustelua siitä, miten päämäärä pyhittää keinot vai pyhittääkö se? Eli missä ovat rajat?

Vanha viisaus on kuitenkin oma harkintakyky sieltä yksittäisestä sotilaasta aina kenraaliin asti. Sotilailla aina ruohonjuuritason konekiväärimiehestä sinne kenraalin asti tulee niitä tilanteita, joissa on käytettävä harkintaa ja tilanteessa on vain huonoja vaihtoehtoja. Yleensä näissä tilanteissa on sitten olemassa yhtenä eettinen näkökulma tai omantunnon kysymykset, koska on olemassa erilaisia taistelutilanteita, esimerkiksi vangiksi jäämisiä tai vangin ottamisia. Nähdään myös ylilyöntejä, jotka nykyinen sotahistoria tuntee viime ajoilta.

Näiden tilanteiden simulointia pitäisi olla enemmän. Toisaalta näen eettisen ja omatuntokeskustelun, ettei se asia jäisi eettisen oppiaineen tai liian teoreettiselle tasolle. Ongelma on siis, miten me sidomme eettiset ja moraaliset pohdinnat käytännön tekemiseen. Meillä on niin neitseellinen suhde asiaan, miltä se tuntuu ja millaiset ne näkökulmat ovat. Meidän on vaikea opettaa ja kouluttaa niitä asioita, jos niistä ei ole omia kokemuksia. Opettajanakin joudut opettamaan asiaa puhtaan teknisesti, eli et voi ottaa kantaa näihin kysymyksiin tai jos on kiinnostunut näistä asioista ja asia menee luennoimisen ja saarnaamisen tasolle. Tällainen diskuteeraaminen ei sitten konkretisoidu mihinkään asejärjestelmään tai tilanteeseen.

Tommi Kangasmaa:
Voisiko sotilaspappi, psykologi tai sosiologi käydä näitä keskusteluja Puolustusvoimissa?

Aki-Mauri Huhtinen:
Ilman muuta. Meidän pitäisi olla vielä taidokkaampia pedagogisten käsikirjoitusten ja oppimistavoitteiden kanssa, eli miten me mittaamme niitä. Silti, tällainen sosiaalipsykologinen keskustelu, pysähtyminen ja reflektointi maastoharjoituksissa tms, niin me saisimme toimintakyvyllistä syvyyttä niihin tilanteisiin myös. Harjoitusradoissa olisi fyysisen toiminnan, teknisen tekemisen ja oppimistavoitteiden sisällä tällaisia tapoja. Voitaisiin kokeilla, missä jokaisen raja menee eri tilanteissa.

Tommi Kangasmaa:
Heitetään tähän eteen toisenlainen kuva, eli sotilas sanoo: tämän organisaation tehtävä on nyt pahuuden koskettaessa lyödä se pahuus ja ei ole aikaa tällaiselle filosofiselle keskustelulle ja toisaalta se on ihan puppua, koska sotilaan tehtävä on tehokkaasti tuhota se vihollinen ja torjua se hyökkäys. Jos jokainen vetäisi oman rajansa siellä taistelukentällä, niin siitä taistelemisesta ei tule mitään. Kuulostaako tämä varsin tutulta?

Aki-Mauri Huhtinen:
Kyllä. Varsinaiseen toimintaan lähdettäessä olisi varmaan pitänyt käydä se eettinen pohdiskelu. Otan yhden esimerkin: Harri Gustavsberg, joka on pitkän linjan Karhu-ryhmän poliisi ja hän on kirjoittanut, kouluttanut ja käynyt puhumassa tällaisesta henkisestä valmistautumisesta. On otettu tällaisia keinoja käyttöön ennen kuin lähdetään kovaan tilanteeseen, eikä tiedetä, mitä on vastassa, eli ammutaanko kerrostalosta meidän poliisin erityisryhmää? He ovat käyneet tällaisia mielikuvaharjoitteluita sen ryhmän kanssa ja harjoitukset ovat lähteneet ihan peruskysymyksistä: miksi minä teen tätä työtä, kenen eteen minä tätä teen, miltä minusta tuntuu adrenaliinin virratessa, kykenenkö tekemään oikeita ratkaisuita, mitä jos tulee tappioita ja miten jatkan tehtävääni? Alustavat tulokset ja keskustelut ovat auttaneet mielenhallinnassa ja tehtävän läpiviennissä. Eli tällaisia huippu-urheilijoiden harjoitteita käytetään. Eli tilanteet käydään läpi ja tilanteessa on sitten jollain tavalla tämä ns. eettinen koodisto läsnä.

Tommi Kangasmaa:
Voiko tätä soveltaa taistelutilanteeseen? Sotilashan nujerretaan järjestelmän (komentorakenne) avulla, mikäli et paina liipaisinta. Voiko sotilaan pakottaa tappamaan ja toisaalta voiko sotilas siitä kieltäytyä ja mitä siitä seuraa? 

Aki-Mauri Huhtinen:
Tämä on komentaja- ja päällikkötason kysymys, miten esimiehet suhtautuvat tällaiseen käytökseen. Dave Grossman viittaa paljolti tähän, miten satoja vuosia sitten saattoi selvitä taistelukentällä juuri sillä tavalla, että oli ampuvinaan ja tekeytyi hetkeksi haavoittuneeksi tai pyörtyneeksi. 

Tämä on tietysti myös tehokkuuskysymys. Puhumme osittain mikromanageeraamisesta, eli pystymme hyvinkin korkealta nähdä, mitä joukot tekevät. Luulen tämän pysyvät ikuisuuskysymyksenä. Aina on tilanteita, missä joko ihmiset lamaantuvat eli eivät kykene täyttämään tehtävää tai sitten he pohtivat omia rajojaan. Toisaalta tässä asiassa on pitkä historia ja asevoimat toimivat kuitenkin sillä, että käskyjen noudattaminen on perustavanlaatuinen käsitys ja tavallaan yksittäinen sotilaskin voi kokea turvallisuutta tilanteessa, vaikka hän ei oikein ymmärrä, miksi asia tehdään näin tai mitä tästä seuraa.

Tommi Kangasmaa:
Siirtääkö hän (sotilas) hirmuteotkin sitten komentajan vastuulle? Onko se jonkinlainen oikeusturva myös sotilaalle, joka voi sanoa ”minä tapoin, koska näin käskettiin”. 

Aki-Mauri Huhtinen:
Luulen tämän asian pysyvän ikuisuuskysymyksenä. Näitä arvioidaan sodan jälkeen ja yleisesti kaava menee sillä tavalla, että voittajat pyyhkivät nämä kysymykset pois. Taistelu ja sota. Niiden määrittely eettisesti on äärimmäisen vaikea tehtävä. Komentorakenne ja päälliköiden vastuu on edelleen hyvä asia ja se on riittävän kehittynyt tapa toisen maailman sodan aikana. Kyllä kaikki huomaavat väärinkäytöksiä ja Väinö Linnan kuvitteellista teosta tarkasteltaessa, niin Linna käsittelee tällaisia hetkiä kuten joukossa käyttäytymistä, liiallista väkivaltaa ja aggressiivisuutta. Niin oudolta kuin se kuulostaa siellä sotatilanteessa, miten joissain tilanteissa mennään liian pitkälle tai se herättää paheksuntaa. Esimerkiksi ruumiiden käsittely, vihollisen vainajiin suhtautuminen ja sotavankien kohtelu. Nämä ovat (toki) klassisia kaunokirjallisuuden ja elokuvien kiistakysymyksiä.

Tommi Kangasmaa:
Linnan romaanissa käsitellään sotavangin ottaminen ja hänen ampumisensa. Lisäksi näkyy ruumiita ja ne ovat kosketusetäisyydellä ja he muuttuvat ”ihmisiksi” ja silloin myös suhtautuminen tappamiseen muuttuu välittömästi. Sotilaskoulutuksessa puhutaan tästä dehumanisaatio -termistä, eli vihollinen dehumanisoidaan ja siitä tehdään se ”pahuus”, mistä puhuimme alussa. Näetkö kuitenkin tarpeen tälle dehumanisaatiolle asevoimissa? Vai olisiko joku muu parempi lähestymistapa? Miten näet tämän dehumanisaation?

Aki-Mauri Huhtinen:
Vaikea asia. Dave Grossman viittaa tähän ongelmaan: kouluttaessamme nuorelle tekninen kyky ampua aseella tappavasti maaliin, niin siinä samalla koulutetaan kuinka vaarallinen se ase on. Dehumanisaatio kuuluu samaan kategoriaan, eli jos menemme liiallisuuksiin, niin se aiheuttaa ongelmia. Toisaalta tämä on kuin metsästystilanteessa tai muissa tilanteissa. Voitko sinä ampua viattoman luontoeläimen metsästyssyistä? Nämä ovat omantunnon kysymyksiä, jotka on täytynyt käydä läpi. Dave Grossman toteaa, että mitä lähempänä me olemme sitä toista kohdetta ja mitä kauemmin me seuraamme sitä, mitä enemmän me näemme siinä inhimillisiä ja yleismaailmallisesti eettisiä piirteitä, niin tietysti se muuttuu sitä vaikeammaksi. 

Jonkinlainen dehumanisaatio on siinä tilanteessa tehtävä. Siinä tilanteessa toimii aika hyvin ja millä tilanne on oikeutettu, on ajatus ”tapa tai tule tapetuksi”, eli olemme ajautuneet sellaiseen tilanteeseen. Nyt on esimerkiksi mediassa esillä sodan kokemukset ja veteraanit kertovat -sarja, niin siinä on kuvailtu näitä tilanteita: luulet takana olevan omaksi, mutta kääntyessäsi katsotkin vastustajan piippuun muutaman sekunnin ajan. Adrenaliinin määrä siinä tilanteessa on suuri ja niin myös lamautuminen. Moni on sitten todennut automaattisesti laukaisseensa aseensa ja on ollut kysymys muutamasta sekunnista. 

Tommi Kangasmaa:
Viimeisenä aiheena meillä on pasifistinen ajattelu. Meitä Puolustusvoimissa on sanottu täyspäiväisiksi pasifisteiksi, koska meidän strateginen päätavoitteemme on ennaltaehkäisy eli sotaa ei koskaan tule. Pasifismi on ehkä erilainen aate ja lähtökohta. He ajattelevat, ettei väkivaltaa toista ihmistä kohtaan voi koskaan käyttää. Näetkö pasifistisen ajattelun utopistisena sotilaan näkökulmasta?

Aki-Mauri Huhtinen:
Meillä on esimerkkejä 1970-luvulta, milloin nuoret upseerit Aimo Pajunen ja Jaakko Valtanen kävivät pitkiä keskusteluja Sadankomitean kanssa. Minusta se on loistava esimerkki siitä, miten sivistyneet yleisesikuntaupseerit altistivat itsensä tällaiselle keskustelulle, koska silloin suuret ikäpolvet olivat tulleet yliopistoille ja oli kova henkinen irtiotto sodan kokemuksista ja sodan käynneistä sukupolvista. Silloin puolustusvoimat oli kovilla nimenomaan tässä kansallisessa keskustelussa.

Turvallisuuden ammattilaisena ja henkilönä veronmaksajat maksavat sinulle, että pahimmassa tapauksessa tappamisen kyky ja se on tilanteena sinun vastuulla miettiä myös näitä pasifistisia asioita. Varsinkin päällikkö- ja komentajatehtävissä et voi valita joukkoasi ja aina et tiedä millaisia ajatuksia sieltä nousee, niin sinun on osattava käydä taidokasta keskustelua myös ihmisten kanssa, joiden mielestä aseisiin ei pitäisi koskea. Heidät pitäisi siis altistaa tähän keskusteluun, että mitä sille pahalle sitten tehdään?

Tommi Kangasmaa:
Ajatteletko sitä moraalisena itsekkyytenä? Eli tunnet suurta vastenmielisyyttä väkivallan tuottamiseen, mutta jonkun sen pahan on torjuttava tavalla tai toisella. Onko se sitten moraalista itsekkyyttä, eli ”jätetään nämä ns. paskahommat muille, eli hoitakoot muut sen tappamisen, minä en koske aseeseen”?

Aki-Mauri Huhtinen:
Voidaan varmasti sanoa, että meidän yhteiskuntamme on niin pitkälle kehittynyt, että täällä on joillakin ihmisillä, laillista ja varaa ajatella, etteivät he osallistu yhteisiin velvollisuuksiin tai vastuisiin. Eli eivät tee työtä, maksa veroja, halua osallistua asevelvollisuuden tai vaikkapa oppivelvollisuuden suorittamiseen. Tavallaan jotkut muut kantavat sen taakan tässä yhteiskunnassa. Aatehistoriallisesti tarkasteltuna tämä on tietty yhteiskunnan kehitysvaihe. Monet kokevat sen epäoikeudenmukaiseksi, että kaikkien on kannettava taakka ”yhteiseen kekoon”. 

Toki taistelutilassa ja asevoimissa on paljon tehtäviä, joissa on oleellisempaa osata auttaa haavoittunutta tai ylläpitää toimivaa huoltoa. Yhteiskunnasta löytyy paljon tehtäviä, joissa on se auttamisen eetos. Jos pasifisti menee perustavanlaatuiseksi elämänohjeeksi ja siinä passivoidutaan, eli ei oteta kantaa esimerkiksi sodan kaltaisiin kysymyksiin, niin ei järkevästi ajatteleva pasifistikaan pysty kieltämään sitä kysymystä, mitä sille päälle tulevalle pahalle sitten pitäisi tehdä? Hän ei voi ulkoistaa pahan kysymystä. Se on isompi kysymys kuin pasifismi tai militarismi. Pasifistikaan ei voi ulkoistaa kysymystä, mitä tappamistilanteessa pitää tehdä tai mitä hän henkilökohtaisesti tekee siinä tilanteessa? 

Siihen ei ole mielestäni oikeaa tai väärää, että joku ihminen puolustaa itseänsä, eli väistää ja joutuu tappamaan sen päälle tulevan. Joku ihminen taas lamautuu ja jää paikalleen, ehkä sen takia, ettei kykene siihen tilanteeseen. Tämä asia olisi mielenkiintoisempi asia tutkia laajemmin, miten pasifistit ovat ottaneet osaa tällaisiin väkivaltatilanteisiin ja miten he ovat ne ratkaisseet.

Tommi Kangasmaa:
Se on mielenkiintoinen kysymys. Olen aikanaan pohtinut, jos kulkisin lapseni kanssa ja kohtaisin kadulla jonkun sadistista nautintoa tuntevan ihmisten kivun tuottamisesta ja tappamisesta ja itse olisin niin vahva aatteen mies (pasifisti), eli antaisin hänen surmata lapseni, koska en voisi käyttää häntä vastaan voimaa. Pitäisin tätä pahimman luokan heitteille jättönä. Nämä asiat ovat varmasti pasifistiselle ajattelulle ongelmallisia ja ei siinäkään filosofiassa ole mitään valmiita ratkaisua tähän ongelmaan. Siinä olet toki oikeassa, että tätä keskustelua pitäisi käydä paljon enemmän.

Meillä tässä podcastissa on aika päättymässä ja haluaisin vielä kysyä sinulta Aki, että mitä sotilasprofessori aikoo tehdä tällä viikolla, kun kesä lähestyy?

Aki-Mauri Huhtinen:
Erilaisia tutkimushankkeita edistetään tuolla Maanpuolustuskorkeakoululla. Yleisesikuntaupseerikurssin diplomitöitä on tuossa katseltu ja koululla alkaa nyt harjoituskausi. Eli touko-kesäkuussa on paljon harjoituksia käynnissä. Ihan hyvällä mielellä mennään kohti kesää ja uusia seikkailuja.

Tommi Kangasmaa:
Kiitos mielenkiintoisesta haastattelusta.

Aki-Mauri Huhtinen:
Kiitos.