Kenttähartaus puolustusvoimain lippujuhlan päivän paraatissa

Puolustusvoimat 4.6.2019 14.06
Tiedote

Kenttärovasti Kari Mannermaan kenttähartaus puolustusvoimain lippujuhlan päivän paraatissa Rovaniemellä 4. kesäkuuta 2019.

Vuosia sitten olin korvaamassa varusmiesaikana suorittamatta jääneitä RU-opintoja Haminan maastoissa. Johtamisharjoituksessa ryhmämme sai yhdeksi tehtäväkseen nuotion sytyttämisen. Nopeus ratkaisi menestyksen: ajanotto kesti siihen asti, että nuotion yläpuolelle pingotettu naru paloi poikki. Nuotio syttyi nopeasti, mutta tuulinen paikka tuotti haasteita. Liekit eivät osuneet naruun. Mistä apu? Ryhmänä asetuimme ihmismuuriksi ja muodostimme elävän suojan pienen nuotion liekille. Pian naru paloi poikki ja tehtävä oli onnistuneesti suoritettu.

Julkinen ja monesti yksityinenkin puhe on usein varsin uhka- ja ongelmakeskeistä. Harvemmin kuulee samalla intensiteetillä puhuttavan kaikesta siitä, mikä on hyvin tai kaikesta siitä, mikä on mahdollista. Mutta eikö se ole vähintään yhtä tärkeää? Eikö juuri se ole merkityksellistä?

Både offentligt och privat prat är ofta dominerat av hotande saker och problematiska ting. Bara sällan hör man med samma intensitet talas om allt som är bra och möjligt. Men är det inte lika viktigt och även mer betydande? Realiteterna måste godkännas men det är inte allt. Vad vi tror på kan ofta fastställa resultatet. Tro och hopp ger ett annat perspektiv på verkligheten än tvivel och allmän pessimism. Jag tror att det här har något att göra även med ishockeymästerskapet. Finska laget spelade med tro, hopp och kärlek.

Uskomisen tarve ei lopu, vaikka tietoa olisi kuinka paljon. Tieto paljastaa realiteetit, usko tai sen puute ratkaisee sen, miten realiteettien kanssa toimitaan. Nuotio ei olisi syttynyt, jos emme olisi uskoneet, että keksimme haasteisiin ratkaisun ja onnistumme. Eikä ilman uskoa menestymisen mahdollisuuksiin olisi tullut viime viikolla jääkiekon MM-kultaa. Usko onnistumisen mahdollisuuteen auttaa käyttämään resurssit oikein. Onnistumisen mahdollisuuden näkeminen luo ja ylläpitää toivoa.

Mutta mihin rakkautta tarvitaan? Rakkaus on välinpitämättömyyden vastakohta. Rakkaus jotain asiaa kohtaan luo liikettä ja toimintaa. Rakkaus on välittämistä, hyvän tahtomista. Ryhmässäni se ilmeni ryhmäkiinteytenä, yhteen hiileen puhaltamisena. Rakkaus oli aika arkista, vaivannäköä oman porukan hyväksi.

Rovaniemen Lainaanranta ja Hirttiönniemi kuuluivat lapsuuteni mummolakäyntien maisemiin. Vielä 70-luvulla sodan jälkiä oli täällä helposti löydettävissä ja lapsena sain kuulla monta tarinaa Kenraalimajasta ja pommituksista. Alakouluikäinen äitini ja hänen lapsuudenperheensä palasivat Lapin sodan jälkeen hävitettyyn kaupunkiin. Rovaniemi rakennettiin sodan jälkeen uudestaan kuten koko Suomi. Siihenkin tarvittiin raskaiden sotavuosien jälkeen paljon uskoa, toivoa ja rakkautta. Silti se oli mahdollista ja toteutui.

4.6. on puolustusvoimien juhlapäivä. Mutta maanpuolustuksessa ei ole kyse jostain ulkopuolisesta jutusta, vaan mahdollisuudesta osallistua. Olemme kaikki osakkaita: monet asepalveluksen ja reservin kautta. Ja lopulta kaikki omalla panoksellamme. Maanpuolustus on kuin ryhmäni nuotiorastilla: ihmisjoukko, joka tarvittaessa asettuu suojaamaan oman yhteisönsä lämmittävää liekkiä kylmältä tuulelta. Sekin kestää uskon, toivon ja rakkauden varassa.

Försvarets fanfest i dag är något vi alla kan ta del i. Och det är lika med försvaret som en gemensam uppgift och möjlighet. Vår framtid kan bära både hot och potential till välfärd. Så vi behöver tro, hopp och kärlek för att göra det bästa möjliga av vår osäkra framtid. Vi kan inte tvinga det som är svävande och utanför syn. Vi kan bara ta emot det och göra vårt bästa. Och vi kan göra det med tro på Gud som är medlidande emot oss, hopp att Han frälser oss from ondo och med kärlek emot varandra liksom Han älskar oss.

Miten Jumala kaikkeen tähän liittyy? Onko hänellä tässä jokin paikka? Minä uskon, että kaiken tämän inhimillisen uskon, toivon ja rakkauden takana ja sisällä on Jumala itse. Se, mikä ihmisen kautta ilmenee uskona, toivona ja rakkautena on lähtöisin Hänestä. Me heijastamme toisillemme jotain, mitä emme voi itse luoda. Siksi hädän hetkellä kädet menevät salaa ristiin, helpotuksen keskeltä kuuluu hiljainen kiitos ja menetyksen kivussa itkemme ja valitamme taivaisiin asti.

Kristillisen uskon olemus ei ole vain jonkin väittämän totena pitämistä, vaan kyse on luottamussuhteesta. Ihminen saa uskoa, että on Jumalalle rakas ja armahdettu. Kenenkään ei tarvitse pelastaa itseään, vaan voimme nöyrinä ja rohkeasti ottaa elämän lahjan vastaan ja yhdessä laittaa itsemme alttiiksi, suojaksi liekille, joka pitää elämämme lämpimänä. Emme tiedä, minne tulevaisuus meidät johtaa, mutta silti voimme yhdessä uskoa, toivoa ja rakastaa, lujasti ja lämmöllä kuin leijonat.