Sotilasurheilun historia

Suomalaisen urheilun juuret ulottuvat esikristilliseen aikaan saakka, vaikkakin urheilua nykymuotoisenaan on maassamme harrastettu vasta 1700-luvulta lähtien.

Antiikin Kreikasta ja Rooman imperiumin ajoista poiketen suomalainen urheilu kasvoi ja kehittyi vuosisatojen kuluessa metsästyksen, kalastuksen ja sotataitojen oppimisen yhteydessä. Varsinaisia urheilukilpailuja ryhdyttiin järjestämään vasta vuosisatoja myöhemmin. Nykymuotoisen urheilutoiminnan syntymisen yhtenä vaikuttimena voidaan epäilemättä pitää sotilaitten koulutusvaatimusten ja aseistuksen sekä sodankäyntitapojen kehittymistä.

Tuliaseiden, tykistön ja sotalaivojen käyttöönoton myötä mieskohtaiset vaatimukset lisääntyivät entisestään, mikä johti asteittain kehittyvän koulutusjärjestelmän syntymiseen ja vakinaisten sotilasyksikköjen muodostamiseen.

Suomen kuuluessa Ruotsin valtakuntaan suomalaisten vuosisatainen hiihtotaito näytti merkityksensä valtakunnan puolustamisessa vuonna 1555, kun suomalainen hieman runsaan 500 miehen suuruinen hiihtojoukko tuhosi ja löi pakosalle kymmentuhantisen venäläisjoukon Joutselän taistelussa. Menestyksen innoittamana Ruotsin kuningas Kustaa Vaasa määräsi perustettavaksi erilliset hiihtojoukot armeijaansa. Suksimiehiä palvelikin 1600-luvun alussa Ruotsin armeijassa jo yli 4 000 ja heitä käytettiin menestyksekkäästi hyväksi mm. vakooja- ja tiedustelijatehtävissä. Suomalaisten ratsusotilaitten "hakkapeliittojen" maine 30-vuotisen sodan päiviltä on puolestaan tunnettu vielä tänäänkin.

Sotilaitten, aliupseerien sekä upseerien kouluttaminen tapahtui pääsääntöisesti aina 1700-luvulle saakka joukko-osastoissa vanhempien upseerien neuvoessa nuorempiaan. Aatelisnuorilla oli mahdollisuus hankkia valmistavaa sotilaskoulutusta (miekkailu ja ratsastus) jo 1600-luvun puolivälistä lähtien Turun akatemiassa. Joukko-osastoissa annettu koulutus sisälsi mm. sulkeisjärjestys-, ampuma-, miekkailu- ja ratsastuskoulutusta sekä erilaisia kehon voimia ja kestävyyttä kohentavia harjoitteita. Ruumiinharjoitteet vakiinnuttivat paikkansa 1770-luvulta lähtien upseerikoulutuksessa. Kadettien liikuntakoulutus koostui miekkailusta, ratsastuksesta, uinnista, voimistelusta ja tanssista. Suomen ruotuarmeijan upseerit, aliupseerit ja sotilaat kukin tahollaan levittivät koulutuksessa saamaansa liikuntatietoutta kansan pariin. Leikit ja kisailut kuuluivat kansan harrastuksiin tuohon aikaan.

Liikuntakoulutuksen tehostuminen Ruotsin armeijassa ja sen suomalaisissa joukko-osastoissa liittyi yleiseen eurooppalaiseen kehitykseen. Filosofit ja pedagogit pitivät 1700-luvun lopulla antiikin Kreikassa käytettyjä kasvatusmenetelmiä ja urheiluleikkejä esimerkkeinään. Liikuntakoulutuksen yleisen merkityksen kasvaessa sotilaskoulutuksessa myös hiihtotaidon opetuksen merkitys kasvoi.

Vuonna 1809 Suomi irrotettiin valtioyhteydestään Ruotsiin ja liitettiin autonomisena suuriruhtinaskuntana Venäjän keisarikuntaan. Suomen ruotuarmeija lakkautettiin, mutta suomalaisia joukko-osastoja värvättiin keisarikunnan tarpeisiin jo vuonna 1812, jolloin Suomen Kaarti sai juurensa. Ruotuarmeija kutsuttiin aseisiin seuraavan kerran vasta vuonna 1854 Krimin sodan seurauksena. Kadettien koulutus jatkui ensin Haapaniemen Kenttämittauskoulussa, joka muuttui vuonna 1821 Suomen Kadettikouluksi. Kadettien liikuntakoulutukseen sisältyi aiempien ratsastuksen, miekkailun ja tanssin ohella vuodesta 1839 lähtien voimistelu. Voimistelusta oli kehittynyt nopeasti armeijoiden suosima koulutusta tukeva liikuntamuoto ja sen nähtiin erityisesti auttavan miekkailun opetusta. Liikuntakoulutuksen tietämyksen, opetustaidon ja harrastuksen levittämisen sekä kansan, varsinkin miespuolisen väestön, kunnon kehittymisen tähden, suomalaisten joukko-osastojen ja Suomen Kadettikoulun toiminta oli ensiarvoisen tärkeää

Krimin sodan päätyttyä suomalaiset joukko-osastot kotiutettiin Suomen Kadettikoulua ja Kaartin Pataljoonaa lukuun ottamatta. Tämä merkitsi samalla myös miespuolisen väestön liikuntakoulutustietämyksen ja taidon katkeamista laajassa mitassa. Tilannetta korjasi kuitenkin 1860-luvulla tapahtunut koululaitoksen kehittyminen ja voimistelun ottaminen koulujen opetusohjelmiin. Suomessa oli käytössä saksalaisen Adolf Spiesin luoma vapaavoimistelu aina 1880-luvulle saakka, jolloin kilpailijaksi nousi ruotsalaisen Per Henrik Lingin voimistelujärjestelmä. Voimistelunopettajakoulutus aloitettiin Helsingin yliopistossa Viktor Heikelin johdolla vuonna 1882.

Urheiluseuratoiminta lisääntyi Suomessa Krimin sodan seurauksena, kun Venäjän viranomaiset suostuivat sotilaallisista syistä myöntämään luvat purjehdusseurojen perustamiseen. Suomen ensimmäinen urheiluseura Segelföreningen i Björneborg perustettiin vuonna 1856. Urheiluseurojen perustamista haittasivat venäläisten viranomaisten epäluulot suomalaisten luotettavuudesta, ja mm. vuonna 1865 voimisteluseuran perustamisyritys tyrehtyi viranomaiskäsittelyssä. Ruotsalaisen esimerkin mukaan tuohon aikaan Suomeen perustettiin ensimmäiset metsästysseurat, minkä osaltaan mahdollisti vuonna 1868 annettu "Keisarillisen Majesteetin Armollinen Asetus metsästyksestä ja otusten pyynnistä Suomessa". Suomen Metsästysyhdistyksen järjestäminä pidettiin Helsingin Eirassa Suomen ensimmäiset ampumakilpailut toukokuussa 1868. Vihdoin vuonna 1875 voimistelijatkin saivat oman seuransa ja vuotta myöhemmin aloitti toimintansa ensimmäinen naisvoimisteluseura. Ivar Wilskmanin toimesta perustettiin vuonna 1877 ensimmäinen suomenkielinen urheiluseura ja kymmenen vuotta myöhemmin Viktor Damm käynnisti Helsinkiin Suomen ensimmäisen työväen voimistelu- ja urheiluseuran toiminnan.

Norjassa hiihdettiin kilpaa tiettävästi ensimmäisen kerran jo vuonna 1843, mutta Ruotsissa ja Suomessa kilpailujen järjestämiseen innostuttiin vasta 1870- ja 1880- luvuilla. Suomessa hiihtokilpailuja aluksi järjesti Oulun Tarkk‘ampujapataljoona, ja sen esimerkki sai muutkin tahot innostumaan hiihtokilpailujen järjestämisestä. Hiihdon ohella järjestettiin myös mäenlaskukilpailuja.

Teollisuuden läpimurto aiheutti 1800-luvun lopulla muuttoliikkeen maalta kaupunkeihin ja kauppaloihin. Toimintaansa käynnistelevä työväenliike, vapaa kansalaistoiminta raittius- ja nuorisoseuroineen ja vapaapalokuntineen sekä ulkomaiden esimerkki vaikuttivat urheiluinnostuksen syttymiseen ja urheiluseuratoiminnan käynnistymiseen Suomessa. Vuosisadan loppuun mennessä oli maahan perustettu jo lähes 200 urheiluseuraa. Vuonna 1891 järjestettiin ensimmäiset SM-kilpailut painonnostossa.

Asevelvollisuuslain käyttöönoton jälkeen eri puolille Suomea perustetut tarkk‘ampujapataljoonat olivat määrävahvuisia vuoteen 1883 mennessä. Suomen sotaväellä tuli olemaan erittäin suuri merkitys sotilaskoulutuksen ohella myös suomalaisen voimistelu- ja urheilutoiminnan kehittymiselle. Voimistelu ja urheilu liitettiin sotilaitten päivittäiseen koulutukseen. Sotilasvoimistelussa edettiin vaiheittain permanto- ja telinevoimisteluun. Kolmen vuoden mittainen palvelusaika takasi sen, että kotiutuessaan asepalveluksesta sotilas oli taidoiltaan kelpo voimistelija ja kykenevä opettamaan voimistelua omalle lähipiirilleen. Voimistelun ohella Suomen sotaväki antoi mittavan panoksensa ampumaurheilun, hiihdon ja ratsastusurheilun kehittymiseen.

Urheilun merkityksestä sotilaskoulutukselle kertoo myös se, että Suomen sotaväkeen perustettiin erityiset "Jääkärikomennuskunnat", joihin valittiin yksikköjen parhaat urheilijat. Jääkärikomennuskuntien koulutusohjelmaan sisältyi myös kartanlukua ja kompassin käyttöä sekä metsästysretkiä. Sotilaskoulutuksen myötä syntyivät uusina lajeina partio-, marssi-, uinti- ja yleisurheilukilpailut.

Suomalaisia upseereita palveli menestyksekkäästi Suomen sotaväen ohella myös Venäjän armeijassa. Carl Gustaf Emil Mannerheim, myöhemmin Suomen Marsalkka, voitti Venäjällä nuorena upseerina useita ratsastuskilpailuja. Myöhemmin hän teki ratsain fyysisesti raskaan tutkimusmatkan Aasiaan.

Suomen sotaväki hajotettiin vaiheittain vuodesta 1901 alkaen Venäjän Suomea kohtaan kohdistamien sortotoimenpiteiden yhteydessä.

Sotaväen hajottaminen ja muut sortotoimenpiteet aiheuttivat suomalaisten keskuudessa henkisen kriisin, joka purkautui spontaanisti urheilu- ja muuhun seuratoimintaan. Suomen sotaväen joko vakinaisessa väessä tai reserviyksiköissä kouluttamat runsaat 130 000 miestä olivat se voimavara, josta suomalaiset metsästys- ja ampumaseurat sekä urheiluseurat saivat seuraavina vuosina ohjaajansa ja johtajansa.

1900-luvun alussa kansainväliseen urheilutoimintaan vakiintuivat niin olympiakilpailut kuin eri lajien maailmanmestaruuskilpailutkin. Samaan aikaan syntyi myös eri lajien maailmanliitoja sekä kansallisia urheiluliittoja. Kaikkien aikojen ensimmäisen maailmanmestaruuden Suomelle toi vuonna 1901 Fredrik Wathen, joka luisteli kultaa Tukholmassa pidetyissä luistelun MM-kilpailuissa. Suomessa urheiluelämän järjestäytymistä haittasi kuitenkin venäläisten harjoittama sortopolitiikka, jonka vuoksi valtakunnallisen urheiluliiton perustaminen ei onnistunut vuonna 1902. Suomen Voimistelu- ja Urheiluliitto onnistuttiin kuitenkin perustamaan vuonna 1906 ja seuraavana vuonna Suomeen perustettiin myös kansallinen olympiakomitea. Vuoden 1908 Lontoon ja neljä vuotta myöhemmin pidetyt Tukholman olympialaiset olivat suomalaisille suurmenestys, ja urheilu toimikin noina aikoina kansallisen itsetunnon sydämenä.

Hannes Kolehmaisen ja monen muun voittajan esimerkit kasvattivat suomalaisten omanarvontuntoa ja kansallishenkeä. Tukholman olympialaisten jälkeen Suomi suljettiin venäläisten vaatimuksesta olympiakansojen ulkopuolelle. Samoihin aikoihin suomalaisessa urheiluelämässä alkoi kyteä poliittinen eripura ja vuonna 1913 työväen urheiluseurojen piirissä puuhattiin oman keskusliiton perustamista. Hanke kuitenkin kaatui vielä tuolloin.

Ensimmäisen maailmansodan puhkeaminen ja venäläisten jatkuvasti kiristyvä ote Suomen asioista johti siihen, että suomalaiset ryhtyivät etsimään keinoja itsenäisen Suomen perustamiseksi. Aktivistien toiminta voimistui ja jääkäriliike syntyi. Venäjän vallankumous, Suomen julistautuminen itsenäiseksi valtioksi sekä sitä seurannut sisäinen vallankumous ja vapaussota olivat historian kehityskulun näkyvimmät käännekohdat. Urheilu jäi näiden tapahtuminen jalkoihin.

Vapaussodan jälkeisen Suomen maanpuolustusjärjestelmän luominen oli monivaiheinen prosessi, joka jatkui aina 1930-luvulle saakka. Koulutuksen suunnitteluun, toteutukseen ja seurantaan panostettiin ja yksittäiselle sotilaalle asetettiin tavoitevaatimukset eri koulutuskausille. Liikuntakoulutus oli oleellinen osa koulutusta. Lajeista erityisesti sotilasvoimistelu, hiihto, maastojuoksu ja uinti sekä uudet pelit, kuten pesäpallo ja jalkapallo olivat suosittuja harjoitteita. Puolustuslaitos käytti myös merkittävästi varoja urheilun ja erityisesti uinnin suorituspaikkojen rakentamiseen sekä välineiden hankintaan. Ammunta liittyi kiinteästi muuhun koulutukseen, mutta armeijan kilpailuohjelmistoon sisältyivät myös ampumamestaruuskilpailut. Ampumatulosten perusteella ryhdyttiin jakamaan erityisiä ampumamerkkejä.

Merkittävän panoksen puolustuslaitoksen urheilutoiminnan suunnitteluun ensimmäisien vuosien kuluessa antoi luutnantti Lauri "Tahko" Pihkala. Puolustuslaitoksen kilpailutoiminta kehittyi koko 1920-luvun ja siihen sisältyivät joukko-osastojen mestaruuskilpailut, divisioonien mestaruuskilpailut ja armeijan mestaruuskilpailut. Puolustuslaitoksen piirissä perustettiin ensimmäiset yhdistykset upseeriston ja aliupseeriston sosiaalisen aseman ja harrastustoiminnan edistämiseksi. Erityisesti Upseerien Ampumayhdistys ja Suomen Aliupseeriliitto tekivät työtä urheilutoiminnan edistämiseksi.

Merkittävää kansainvälistä tunnustusta suomalaisen sotilaan hiihto- ja ampumataidosta hankkivat puolustuslaitoksen henkilöstöstä kootut, olympialaisiin ja MM-kilpailuihin osallistuneet sotilaspartiohiihtäjät, jotka neljästi toivat olympiahopeaa ja kerran MM-kultaa. Suomalaiset ampujat voittivat 1930-luvulla kymmeniä maailmanmestaruuksia niin kivääri kuin pistoolilajeissakin. Olympialaisiin osallistuivat myös puolustuslaitoksen upseeristoon kuuluneet viisiottelijat, mutta kansainvälistä menestystä ei vielä tuolloin saavutettu.

Koko maan urheiluelämän järjestämiseksi laadittiin erilaisia suunnitelmia ja asioita valmisteltiin useissa komiteoissa, joista tärkeimmät olivat urheiluopistokomitea ja Oeschin komiteat sekä ohjesääntökomitea. Urheilun nähtiin tukevan selkeästi maanpuolustusta. Aluksi harkittiin urheilutoiminnan keskittämistä sotaministeriön alaisuuteen, mutta tästä luovuttiin. Sisäpoliittista syistä johtuen 1920- luvun alussa päätettiin urheiluasiat keskittää opetusministeriön alaisuuteen. Vapaussodan jälkimainingeissa maan urheiluelämä oli revennyt poliittisista syistä kahtia jo vuonna 1919, kun työväen urheiluseurat perustivat Työväen Urheiluliiton. Urheiluasioiden antaminen opetusministeriön johtoon ei tässä suhteessa muuttanut tilannetta, vaan työväen urheilutoiminta pitäytyi erillään muusta urheilutoiminnasta aina 1930-luvun lopulle saakka. Puolustuslaitoksen urheilukilpailut tarjosivatkin tässä mielessä ainoan puolueettoman kilpakentän eri tahojen urheilijoille kohdata toisiaan.

Metsästäjät ja ampujat perustivat omat liittonsa ja Suomen Urheiluopistokin saatiin perustettua osakeyhtiöpohjaisena 1920-luvun kuluessa. Opiston perustaminen nähtiin erittäin tarpeelliseksi myös puolustuslaitoksen ja Suojeluskuntajärjestön piirissä, jotka tarvitsivat kipeästi opiston palveluja oman liikuntakoulutushenkilöstönsä kouluttamiseksi. Paavo Nurmi toi loistavilla juoksuillaan 1920-luvulla Suomen koko maailman tietoisuuteen suurena urheilukansana.

Vapaaehtoisen maanpuolustuskoulutuksen kehittäjä, vuonna 1918 syntynyt Suojeluskuntajärjestö otti erääksi keskeiseksi toimintamuodokseen urheilutoiminnan. Järjestö asetti komitean suunnittelemaan tulevaa toimintaa ja perusti yliesikuntaansa erityisen urheiluosastonkin, jonka johtoon saatiin tunnettu urheiluvaikuttaja everstiluutnantti Kustaa Levälahti. Järjestö päätti toteuttaa urheilutoimintaansa "suppealla ohjelmalla laajalla rintamalla".

Suojeluskuntajärjestö, joka oli maan suurin "urheilujärjestö", käytti merkittäviä rahasummia urheilupaikkojen rakentamiseen ja välineiden hankintaan. Suojeluskuntajärjestö rakensi noin 900 ampumarataa, 600 urheilukenttää ja 150 hyppyrimäkeä, joilla merkittävä vaikutus urheilutoiminnan edistämisessä kaupunkien ohella myös maaseutupitäjissä ja kylissä.

Järjestön joka pitäjään ja kylään saakka ulottuva organisaatio takasi urheilutoiminnan käynnistymisen laajalla rintamalla samanaikaisesti koko maassa. Suojeluskuntajärjestöstä kehittyikin monessa mielessä massaurheilun edelläkävijä. Erityisesti ampumaurheilu, hiihto, ampumahiihto, mäenlasku, maastojuoksu ja suunnistus sekä pesäpallo nousivat järjestön jäsenkunnan suosioon. Pesäpallo oli "Tahkon" 1920-luvun alussa kehittämä joukkuepeli, joka lyhyessä ajassa saavutti kansallisesti suuren suosion. Myös Lotta Svärd järjestössä käynnistettiin lottien urheilutoiminta, mikä sisälsi lähinnä hiihtokilpailuja ja kuntomarsseja.

Suojeluskuntajärjestön merkittävin saavutus talviurheilulajien suhteen oli hiihtourheilun kaikinpuolinen kehittäminen. Tasamaalta siirryttiin hiihtämään murtomaalle. Ampumahiihto kehittyi, jolloin "liike ja tuli" onnistuttiin kouluttamaan kymmenille tuhansille suojeluskuntalaisille. Partiohiihtoon, yhdistettyyn hiihtoon ja mäenlaskuun kiinnitettiin jatkuvaa huomiota. Alkunsa saivat myös laturetket ja prosenttihiihdot. Hankittuja taitoja tarvittiin talvisodan kovissa taisteluissa 1939 – 1940.

Maailman sotilaspoliittisen tilanteen muuttumisen myötä Suomenkin puolustusvalmiutta ryhdyttiin määrätietoisesti, mutta hitaasti kohentamaan 1930-luvulla. Myös koulutusta tehostettiin, ja liikuntakoulutusta kehitettiin sotilaalliseen suuntaan. Erityistä painoa annettiin suoraan sotilastaitoja kehittäville lajeille, kuten hiihdolle, ampumahiihdolle, ammunnalle, marssille ja uinnille sekä partiosuunnistukselle. Palloilulajit ja yleisurheilu jäivät vähäisemmälle huomiolle. Voimistelu säilytti kuitenkin asemansa.

Kapteeni Lauri "Tahko" Pihkalan ohjaamana Suojeluskuntajärjestönkin urheilutoiminnassa tehtiin samansuuntainen sotilaallistaminen, mikä johti kuitenkin osallistujamäärien vähentymiseen. Järjestö luopui mm. pesäpallo- ja yleisurheilumestaruuskilpailujen järjestämisestä.

Suojeluskuntaurheilu olikin eräänlaisessa kriisissä 1930-luvun lopussa, kun asetettuja tavoitteita ei kyetty saavuttamaan. Kuitenkin on painotettava sitä, että Suojeluskuntajärjestön mestaruuskilpailut olivat monasti tasoltaan ja osallistujamääriltään lajien SM-kilpailuja tasokkaampia. Järjestön voimistelujuhlat saavuttivat suuren suosion niin voimistelijoiden kuin katselijoidenkin keskuudessa. Suojeluskuntajärjestön poikatoiminta kokosi kymmeniätuhansia nuorukaisia urheilutoimintaan. Lottien urheilutoimintaan olivat 1930-luvulla tulleet uusina lajeina voimistelu, pesäpallo ja suunnistus. Suomen naisurheilun kehittymiseen lottien urheilutoiminnalla oli vaikutus.

Olympialaisiin valmistautuminen oli voitto urheilulle

Everstiluutnantti Kustaa Levälahti toimi suojeluskuntatehtäviensä päätyttyä 1930-luvun puolivälissä Pääesikunnassa liikuntakasvatusvastaavana. Tuohon aikaan hän toimi myös Suomen olympiakomitean puheenjohtajana ja oli voimakkaasti vaikuttamassa siihen, että Suomi haki vuoden 1940 olympialaisten järjestämisoikeutta.

Olympialaisten järjestämissuunnitelmat käynnistivät mm. moninaisia rakennushankkeita, joista mainittakoon Helsingin stadion, Malmin keskusampumarata, Jämin ilmailukeskus, Ruskeasuon ratsastuskeskus ja Kadettikoulun uudisrakennusten ja uimahallin rakentaminen Santahaminaan. Helsingin stadionin rakentamishanke yhdisti ensimmäistä kertaa maan urheilujärjestöt toimimaan saman päämäärän hyväksi. Toinen maailmansota siirsi kuitenkin olympialaisten pitämisen vuoteen 1952 saakka.

Puolustuslaitoksen urheilutoiminnassa koettiin samansuuntainen muutos kuin suojeluskuntaurheilussakin. Kilpailutoimintaa sotilaallistettiin, jolloin ryhmä- ja sotilastaitokilpailut tulivat ensisijaisiksi. Esteratoja rakennettiin ja sotilastaitoja hiottiin moninaisissa sotilastaitokilpailuissa. Oltermannin hiihto ja Petsamosta Helsinkiin hiihtotapahtumat herättivät ansaittua huomiota myös puolustuslaitoksen ulkopuolella. Eräisiin varuskuntiin kyettiin vähäisillä määrärahoilla rakentamaan koulutushalleja, jotka palvelivat myös liikuntakoulutusta. Urheiluvälineitä hankittiin laivaston koulualukselle Suomen Joutsenelle ja valmistumassa oleville panssarilaivoille. Ilmavoimien lentotukikohtiin rakennettiin välttävät urheilun suorituspaikat, mutta rannikkolinnakkeet jäivät tässä suhteessa vaatimattomalle tasolle.

Ilmavoimien ja Ilmapuolustusliiton toimenpitein käynnistyi 1930-luvulla myös ilmailu-urheilun harrastustoiminta Suomessa, ja Berliinin olympiakilpailujen esimerkin innoittamana myös purjelentotoiminta saatiin käynnistettyä. Kapteeni Väinö Bremer teki ilmailuhistoriaa monilla ennätyslennoillaan.

Olympialaisten järjestämisvastuun saaminen johti myös siihen, että puolustuslaitoksessa tehostettiin valmentautumista nykyaikaisessa 5-ottelussa ja ratsastuksessa, jotka olivat tuohon aikaan lähes puhtaasti vain upseeriston harrastamia urheilulajeja. Olympialaisten järjestämissuunnitelmissa varauduttiin siihen, että puolustuslaitoksella olisi päävastuu juuri em. lajien järjestämisen osalta. Ammunta ja hiihto sekä miekkailu kuuluivat myös valmennustoiminnan piiriin. Muiden lajien huippu-urheilijoiden valmennusta tuettiin mahdollisuuksien mukaan.

Vääpeli Ilmari Salminen juoksi Berliinin olympialaisissa 10 000 metrin juoksussa kultaa. Ampujat, jotka olivat pääsääntöisesti puolustuslaitoksen tai suojeluskuntien henkilöstöä, saavuttivat maailmanmestaruusmitaleja koko 1930-luvun. Vuonna 1937 ampujain maailmanmestaruuskilpailut järjestettiin Helsingissä. Puolustuslaitoksella ja Suojeluskuntajärjestöllä oli merkittävä asema kilpailujen järjestämisessä. Sotamarsalkka Mannerheim lahjoitti kiväärikilpailuun arvokkaan kiertopalkinnon, joka 50 vuotta kierrettyään palasi voittoisan kiväärijoukkueen tuomana takaisin Suomeen. Vuonna 1938 puolustuslaitos tuki Lahdessa järjestettyjä hiihdon maailmanmestaruuskilpailuja.

Sotavuodet 1939 – 1944 vaikuttivat merkittävästi koko suomalaiseen yhteiskuntaan ja niin ollen myös maan urheilutoimintaan. Toisen maailmansodan ja talvisodan syttymisen takia Helsingin olympialaiset peruutettiin. Suomen kansa koki Neuvostoliiton uhan niin vakavaksi talvisodan alkaessa uhaksi maan itsenäisyydelle, että se unohti keskinäiset erimielisyytensä ja yhdistyi kaikilla elämän tasoilla, myös urheilutoiminnassa, yhtenäiseksi rintamaksi vihollista vastaan. Talvisodan ankaruus pysäytti maan urheilutoiminnan lähes tyystin; vain sotaan joutumaton nuoriso ja joissakin koulutuskeskuksissa koulutettavina olleet alokkaat ennättivät hiihtämään ja urheilemaan.

Talvisodan jälkeisen runsaan vuoden pituisen välirauhan aikana urheilu elpyi nopeasti ja niin kenttäarmeijan kuin kotijoukkojenkin johdossa ymmärrettiin urheilutoiminnan merkitys joukkojen taistelukyvyn ylläpitämisessä. Heinäkuussa 1940 järjestettiin Helsingin olympialaisten sijasta sodassa kaatuneitten muistokilpailut. Ruotsalaisten vapaaehtoisten osallistuminen talvisodan taisteluihin lämmitti Suomen ja Ruotsin väliset vuodesta 1932 lähtien katkenneina olleet yleisurheilusuhteet ja niinpä syyskesällä järjestettiin maiden välinen yleisurheilumaaottelu, johon yllättäen ilmaantui osallistujaksi myös Saksa. Seuraavana keväänä järjestettiin Suomi – Ruotsi maaottelumarssi, jonka suomalaiset voittivat. Marssi oli osoitus suomalaisten yhtenäisyydestä ja maanpuolustuskuntoisuudesta. Välirauhan vuotena Suomella oli kansainväliset urheilusuhteet Ruotsin ohella käytännössä vain Saksan kanssa, mikä kertoi myös maiden välisten poliittisten suhteiden lämpenemisestä.

Jatkosodan sytyttyä maan urheilutoiminta hiljeni ymmärrettävistä syistä johtuen, mutta hyökkäysvaiheen päätyttyä vuoden 1941 loppuun mennessä rintamalla toimineissa Kenttäarmeijan joukoissa alkoi spontaani urheilutoiminta. Rintamakomentajat näkivät tarpeelliseksi urheilutoiminnan käynnistämisen joukkojen taistelukunnon ja mielialojen ylläpitämiseksi. Toiminta paisui vuonna 1942 niin suureksi, että sitä ryhdyttiin määrätietoisesti johtamaan Päämajasta.

Kesällä 1942 järjestettiin suuret kesäurheilukilpailut Karhumäessä. Lähes jokainen divisioona järjesti myös omat mestaruuskilpailunsa. Laivastossa ja ilmavoimissa urheiltiin ja kilpailtiin muiden joukkojen tavoin. Sotavuosina kyettiin järjestämään ammunnan ja hiihdon SM-kilpailuja. Kenttäarmeijan ohella urheilutoimintaa oli varsin laajassa mitassa myös eri puolilla maata toimineissa koulutuskeskuksissa ja sotakouluissa. Kotialueella suojeluskunnat ja urheiluseurat ja koulut järjestivät urheilutoimintaa. Urheilu liittyi myös Saksassa toimineen suomalaisen SS-pataljoonan koulutukseen.

Suojeluskuntien urheilutoiminta kohdistui sotilaspoikiin ja Lotta Svärdin pikkulottiin. Sodan jatkuessa asemasotana urheilutoiminnan merkitys korostui entisestään ja se sai vakiintuneet muodot jo vuodeksi 1943. Hiihto, ampumahiihto, ammunta, uinti, paini ja nyrkkeily sekä pallopelit olivat eniten harrastettuja lajeja, mutta kenttäarmeijan riveissä myös suunnistettiin, yleisurheiltiin, voimisteltiin ja pelattiin jopa jääpalloa. Metsästys- ja kalastus muodostuivat myös merkittäväksi harrastusmuodoksi. Merivoimissa järjestettiin erilaisia soutukilpailuja ja ilmavoimien myötävaikutuksella käynnistyi laskuvarjohyppykoulutus. Suomalaisilla ja saksalaisilla joukoilla oli Pohjois-Suomessa myös urheiluyhteistyötä. Saksalaiset sotilaat osallistuivat mm. vuonna 1943 Ounasvaaralla järjestettyihin hiihtokilpailuihin ja vuoden 1944 SM-kilpailuihin, jotka olivat samalla armeijan mestaruuskilpailut.

Kenttäarmeijan urheilutoiminnan toiminnan vaikutus näkyi niissä tilanteissa, joissa kesällä 1944 käytiin kovimmat torjuntataistelut. Ensi yllätyksen jälkeen suomalaiset sotilaat kestivät viikkoja jatkuneiden taistelujen fyysiset rasitukset murtumatta.

Sotavuosien aikana Mannerheim-ristin ritariksi nimettiin 191 suomalaista sotilasta. Neljälle kunniamerkki myönnettiin kahdesti. Ritarien joukossa oli myös tunnettuja urheilijoita. Olympiatason urheilijoista palkituksi tulivat luutnantti Olli Remes, everstiluutnantti Hans Olof von Essen, kapteeni Tauno Viiri, luutnantti Olavi Alakulppi, kapteeni Jorma Karhunen, majuri Eino Kuvaja ja eversti Adolf Ehrnrooth. Nykyinen jalkaväenkenraali Ehrnrooth on todennut myöhemmin puheessaan mm., että "Me taistelimme, koska Suomi on hyvä maa, paras meille suomalaisille. Se on puolustamisen arvoinen. Sen ainoa – oikea – puolustaja on Suomen oma kansa."

Armeijan demobilisaatioon 1944 liittyi organisaation ja joukko-osastojen uudelleen järjestelyjä sekä koulutusjärjestelmän uudistaminen. Samalla uudistettiin myös liikuntakoulutus. Neuvottelupäivien ja seminaarien esityksien perusteella määriteltiin liikuntakoulutuksen tavoitteet, otettiin asteittain käyttöön kunnonmittausjärjestelmä, uudistettiin kilpailutoiminnan ohjeistus ja säännöt sekä pyrittiin käynnistämään edustusvalmennustoiminta. Kun vuonna 1947 oli saatu varmistus, että vuoden 1952 kesäolympialaiset järjestetään Helsingissä, niin puolustuslaitoksenkin piirissä käynnistyi olympialaisten valmistelutyöt ja erityisesti viisiottelijoiden ja ratsastajien valmentautumiseen talvilajien ohella suunnattiin voimavaroja.

 

Sodan jättämä tyhjiö täyttyi nopeasti

Sodan jälkeisinä murrosvuosina maan urheiluelämä oli käymistilassa. Suojeluskuntien ja monien muiden järjestöjen ja yhteisöjen lakkauttamisen myötä maan urheiluelämästä katosi suuri joukkoja aktiivisia toimintayhteisöjä. Tyhjiö täyttyi kuitenkin varsin nopeasti, sillä maahan perustettiin tai herätettiin uudelleen henkiin lukuisia työväen urheiluseuroja. Yksittäisten suojeluskuntien ja lottayhdistysten tyhjäksi jättämän toimintatilan valtasi monessa tapauksessa myös paikkakunnalle perustettu metsästysseura tai ampumaseura. Lakkautettujen järjestöjen mittavasta omaisuudesta kuitenkin vain 2 – 3 prosenttia siirtyi suoranaisesti urheiluseuroille. Urheilun suorituspaikat ja koulutuskentät siirtyivät yleiseen käyttöön. Poliittista kädenvääntöä käytiin erityisesti TUL:n sisällä, mikä johti toistuviin yhteistyösuhteiden katkeamisiin SVUL:n kanssa. Maan urheiluelämä saatiin kuitenkin luotsattua takaisin yhteiselle tielle vuonna 1951 SVUL:n ja TUL:n välisellä "linnarauhalla" vuoden 1952 kesäolympialaisten järjestelyjen varmistamiseksi.

Ilmailun saralla käytiin monivaiheinen kehitysprosessi, kun Ilmapuolustusliitto ja sen jäsenyhdistykset lakkautettiin sodan jälkeen. Liittoutuneiden valvontakomission poistuttua maasta Pariisin rauhansopimuksen allekirjoituksen jälkeen 1947 alkoi ilmailu-urheilukin elpyä. Lentokilpailut käynnistyivät asteittain niin moottorilennon kuin purjelennonkin osalta. Suomen Ilmailuliitto hyväksyttiin urheilujärjestöksi ja se pääsi valtionapujärjestelmän piiriin. Ilmavoimien lentäjillä ja entisillä sotilaslentäjillä oli merkittävä vaikutuksensa liiton ja sen alayhdistysten toiminnassa. Voidaankin sanoa, että vasta 1960-luvulla ilmailu-urheilu oli siirtynyt puhtaasti siviili-ilmailu-urheiluksi.

Sodan jälkeiseen aikaan liittyy myös sotavammaisurheilutoiminnan käynnistyminen Suomessa. Urheilutoiminta sai alkunsa jo vuonna 1945 sotainvalidien paikallisosastoista ja laajeni pian osastojen väliseksi harrastus- ja kilpailutoiminnaksi. Muutamassa vuodessa siitä oli tullut liittokohtaista toimintaa, jota vauhdittivat urheilu- ja kuntoisuusmerkit sekä valtakunnallisen urheilutoiminnan käynnistyminen. Vuonna 1953 sotainvalideja osallistui Länsi-Saksassa järjestettyihin vammaisten kansainvälisiin hiihtokilpailuihin ja vuonna 1960 perustettiin erillinen Sotainvalidien Urheiluliitto.

Maan urheilutoiminta elpyi hämmästyttävän nopeasti sodan jälkeen, ja suomalaiset urheilijat menestyivät hyvin kansainvälisissä kilpailuissa. Sotilaspoikana sodanajan kilpailuissa mitaleja hiihtänyt Heikki Hasu voitti vuonna 1948 Sant Moritzin talviolympialaisissa yhdistetyssä kultaa ja kapteeni Martti Huhtala sijoittui hopealle. Kapteeni Eero Naapurin johtama sotilaspartio hiihti jälleen kerran olympiahopeaa Suomelle. Kesäolympialaisissa Lontoossa Tapio Rautavaara heitti keihäskilpailussa kultaa. Suomen voimistelujoukkue saavutti samoissa kilpailuissa historiallisesti 12-ottelussa joukkue- ja mieskohtaisessa kilpailussa kultaa. Muissakin lajeissa saavutettiin voittoja ja mitalisijoituksia. Vuoden 1950 hiihdon maailmanmestaruuskilpailuissa Lake Placidissa Heikki Hasu uusi yhdistetyn voittonsa ja Eero Naapuri johti suomalaisen sotilaspartion jälleen hopealle. Oslon talviolympialaiset olivat suomalaisille kaikkien aikojen menestys. Suomi oli Norjan ja Yhdysvaltojen jälkeen kolmanneksi menestynein maa. Erityisesti on syytä mainita Veikko Hakulisen kultamitalihiihto 50 kilometrin matkalla.

Pitkään puolustuslaitoksen piirissä toiminut nykyaikainen 5-ottelutoiminta siirtyi sotilailta siviileille vuonna 1949, kun Suomen Nykyaikaisen 5-ottelun Liitto perustettiin ja rekisteröitiin. Liiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kenraalimajuri Uolevi Poppius, joten yhteydet puolustuslaitokseen säilyivät edelleenkin. Kansallisen liiton perustaminen johtui lajin kansainvälisen liiton toiminnan käynnistymisestä edellisenä vuonna ja maailmanmestaruuskilpailutoiminnan käynnistymiseen. Suomalaiset upseerit menestyivät erinomaisesti lajin MM-kilpailuissa, sillä luutnantti Lauri Vilkko saavutti vuonna 1948 hopeaa, vuonna 1950 pronssia ja vuonna 1951 jälleen hopeaa. Joukkuekilpailussakin suomalaiset saavuttivat kolmasti hopeaa ennen Helsingin olympialaisia. Viisiottelijoiden valmennusta tuki erityisesti Santahaminassa toimiva Maasotakoulu.

Helsingin olympialaisten järjestäminen 1952 oli suurponnistus sodasta toipuvalle maalle. Puolustuslaitoksen osuus Erik von Frenckellin johtamissa kilpailujen järjestelyissä oli mittava. Kilpailujen toiminnanjohtajana toimi kenraalimajuri A. E. Martola ja urheilujohtajana kenraalimajuri Yrjö Valkama. Suomen Olympiakomitean puheenjohtajana oli eversti evp. Väinö Karikoski. Puolustuslaitos perusti erityisen Olympiapataljoonan ja asetti kilpailujen toimihenkilöiksi ja järjestelytehtäviin enimmillään yhteensä 2 700 sotilasta, joiden yhteenlaskettu miestyöpäivien lukumäärä kohosi yli 94 000. Puolustuslaitoksen vastuulla olivat nykyaikaisen 5- ottelukilpailujen järjestäminen Hämeenlinnassa sekä päätehtävät ratsastus- ja ampumakilpailuissa. Puolustuslaitos hoiti myös moninaisia huoltoon liittyneitä tehtäviä. Mainittakoon, että Neuvostoliitto osallistui ensimmäistä kertaa olympialaisiin.

Myöhemmin on arvioitu, että Helsingin olympialaiset nopeuttivat Suomen kansainvälistymistä ja edistivät monia suuria rakennushankkeita, kuten mm. Seutulan lentokentän rakentamista. Olympialaisten järjestämisessä onnistuttiin kansainvälisten arvioiden mukaan erinomaisesti.

Puolustuslaitos siirtyi uuteen rauhan-ajan kokoonpanoon 1.12.1952, jolloin lopullisesti päättyi sodan jälkeinen muutostila. Eräitä varuskuntia kohennettiin ja joitakin uudisrakennuksia rakennettiin. Tällöin rakennettiin myös ensimmäiset varsinaiset voimistelu- ja urheilusalitkin varuskuntiin. Koulutuksessa liikuntakoulutus säilytti asemansa ja puolustuslaitos jatkoi urheilutoiminnan tukemista monella eri taholla. Kilpailutoimintaa jatkettiin hyväksi koetulla linjalla. Sotilaspartiohiihdon jääminen pois olympialaisten ja maailmanmestaruuskilpailujen ohjelmistosta ja ampumahiihdon nouseminen kansainväliseksi lajiksi muutti totuttua valmennustoimintaa puolustuslaitoksenkin piirissä.

Ratsastusurheilu siirtyi lähes kokonaan puolustuslaitoksen piiristä lajiliiton piiriin ja nykyaikaisen 5-ottelunkin harjoittelu vähentyi. Koulutukseen uusina aiheina syntyivät 1950-luvun lopulla ja 1960-luvun alussa lähitaistelukoulutus ja laskuvarjojääkärikoulutus sekä hieman myöhemmin rannikkojääkäri- ja taistelusukeltajakoulutus, jotka kaikki edellyttivät hyvää fyysistä kuntoa. Vuonna 1956 järjestettiin ensimmäistä kertaa Suomen ja Neuvostoliiton välinen sotilasmaaottelu kesäkilpailuna Neuvostoliitossa Kiewissä (Kiova) ja seuraavana vuonna talvikilpailuna Kuopiossa. Kilpailuja järjestettiin tämän jälkeen vuoroperiaatteella kesä- ja talviotteluina seuraavat 40 vuotta.

Suomi ja monet muutkin läntisen Euroopan maat olivat 1960-luvun alkuun mennessä menettäneet aiemmat asemansa urheilussa Neuvostoliiton ja Itä-Euroopan maiden urheilijoille. Urheilu oli otettu selkeästi politiikan välineeksi ja urheilumenestyksen saavuttamiseen panostettiin ammattimaisesti. Suomen ohella muut läntisen Euroopan maat etsivät keinoja urheiluvalmennustoimintansa tehostamiseksi saavuttaakseen kansainvälistä menestystä aiempien vuosien tapaan.

Tasavallan Presidentti Urho Kekkosen kirjoittama "myllykirje" käynnisti puolustuslaitoksen toimenpiteiden sarjan, jonka seurauksena Pääesikuntaan perustettiin 1.3.1963 voimistelunopettaja, majuri Kalevi Römpötin johdolla toiminut liikuntakasvatustoimisto. Varusmiespalvelustaan suorittavien huippu-urheilijoiden valmennusmahdollisuuksien ylläpitämiseksi ja kehittämiseksi aloitettiin aluksi neljän "urheilujoukkueen" toiminta. Vuonna 1966 nämä joukkueet yhdistettiin Kajaanin ja Santahaminan urheilukomppanioiksi. Samaan aikaan Suomessa järjestettiin ensimmäiset Kansainvälisen Sotilasurheiluliiton (CISM) mestaruuskilpailut ja Suomen Puolustusvoimat liittyi järjestön jäseneksi. Kenraali Yrjö Keinonen vaikutti merkittävästi puolustusvoimien urheilutoiminnan kehittämiseen toimiessaan puolustusvoimain komentajana 1960-luvun lopulla.

Säännönmukainen kunnonmittaustoiminta kantahenkilöstön ja varusmiesten keskuudessa käynnistyi 1960-luvulla ja puolustuslaitos olikin edelläkävijä tältä osin koko maassa. Liikuntatieteellinen tutkimustoiminta otti myös ensiaskeleitaan.

Ampumahiihdon kansainvälistyminen johti nopeasti siihen, että aiemmin vain sotilaiden keskuudessaan harrastama laji siirtyi myös siviiliurheilun piiriin ja vuonna 1960 perustettiin lajin kansallinen liitto. Suomen Ampumahiihtoliiton ensimmäiseksi puheenjohtajaksi valittiin kenraalimajuri Jorma Järventaus. Laskuvarjojääkärien koulutustoiminnan käynnistyminen johti laskuvarjourheilutoiminnan syntymiseen. Suomalaisten osallistuminen YK:n rauhanturvatoimintaan mahdollisti suomalaiselle urheilutoiminnalle jälleen uuden kansainvälisen toimintasektorin.

Sotilasurheiluliitto syntyy

Varusmiesten vapaa-ajan liikuntatoiminnan koordinoijaksi ja kehittäjäksi syntyi vuonna 1968 Suomen Sotilasurheiluliitto. Reservissä eri tahojen reserviläisurheilutoiminta yhdistettiin Reserviläisurheiluliitto ry:n toiminnaksi.

Maan edustusurheilun vaatimukset edellyttivät entistä tehokkaampaa ja totaalisempaa valmentautumista kansainvälisen menestyksen saavuttamiseksi. Suomen Olympiakomitean puheenjohtajan Jukka Uunilan ja puolustusvoimain komentajan, kenraali Lauri Sutelan yhteistyöllä 1970- ja 1980-luvuilla luotiin varusmiespalvelustaan suorittaville huippu-urheilijoille sekä puolustusvoimissa ja rajavartiolaitoksessa vakinaisessa palveluksessa oleville henkilöille (ml. Rajavartiolaitoksen henkilöstö) lähes ammattimaiset harjoittelumahdollisuudet. Valmennuksellisesta yhteistyöstä vastasivat olympiakomitean päävalmentaja Kalevi Tuominen ja puolustusvoimien päävalmentaja Kauko Palvalin.

Kansalaisten fyysisestä kunnosta huolehtiminen sisällytettiin ensimmäistä kertaa vuonna 1974 hyväksyttyyn lakiin puolustusvoimien tehtävistä. Toimintaa tuettiin tutkimuksilla ja välineiden sekä varusteiden kehittämistoiminnalla.

Varusmiesurheilijoiden valmentautumismahdollisuudet kohenivat entisestään vielä vuonna 1979, kun Kajaanin ja Santahaminan urheilukomppaniat yhdistettiin Lahdessa toimivaksi Urheilukouluksi. Lasse Virénin, Pekka Vasalan, Pertti Ukkolan, Heikki Ikolan, Juhani Suutarisen, Juha Miedon, Matti Nykäsen ja monen muun kultamitalit ovat kaikkien urheilunystävien muistissa. Suomi ja suomalaiset kykenivät luomaan niin vahvan valmennusjärjestelmän, että sen avulla suomalaiset urheilijat ylsivät kansainväliseen menestykseen. Puolustusvoimilla oli tässä kehityksessä merkittävä vaikutuksensa.

Kuluneiden vuosikymmenten aikana puolustusvoimien henkilöstöä on ollut merkittävissä määrin eri lajiliittojen johto- ja valmennustehtävissä ja puolustusvoimat on antanut apua urheilujärjestöille esimerkiksi MM-kilpailujen järjestämisessä. Urheilun tutkimustuloksia on hyödynnetty myös mm. taistelulentäjien koulutuksessa.

1970-luvulla uudistettiin päällystöjärjestelmä, jolloin mm. kanta-aliupseerien koulutusjärjestelmä muuttui toimiupseerikoulutukseksi. Myöhemmin 1980-luvulla järjestelmää edelleen kehitettiin opistotasoiseksi koulutukseksi. Uudistuksiin liittyi liikuntakoulutuksen ohjaajakoulutuksen antaminen peruskurssien liikuntalinjalla. Varusmiesten koulutusta uudistettiin useaan otteeseen, mutta erityisesti vuonna 1982 toteutetussa uudistuksessa kiinnitettiin huomiota marssi- ja liikuntakoulutukseen. 1980-luvulla suoritettiin myös useita tutkimuksia ja laadittiin selvityksiä mm. puolustusvoimien käytössä olevista urheilun suorituspaikoista ja laadittiin toimenpide-ehdotuksia niiden kehittämiseksi.

Vuoden 1993 alusta lukien puolustusvoimat siirtyi uuteen johtamis- ja hallintojärjestelmään. Vuotta myöhemmin otettiin puolustushallinnossa muun valtionhallinnon tapaan käyttöön tulosohjausjärjestelmä. Suomea 1990-luvun alussa kohdannut taloudellinen lama ja samaan aikaan pienenevät ikäluokat sekä eräät muut tekijät johtivat siihen, että puolustusvoimien resursseja kavennettiin. Puolustusvoimien liikuntatoimi organisoitiin uudelleen, kun Pääesikunnan siirtyi uuteen toimistottomaan organisaatioon. Liikuntakasvatustoimisto lakkautettiin ja sen henkilöstö sekä tehtävät siirrettiin koulutusosastoon yhdeksi sen sektoriksi. Urheilukoulun asema selkeytyi, kun siitä tuli itsenäinen Hämeen Rykmenttiin kuuluva joukkoyksikkö.

Naisten vapaaehtoinen asepalvelus on tuonut puolustusvoimien liikuntakoulutukseen monia uudistuksia, kuten naisten kuntoindeksin käyttöönoton. Pääsääntöisesti naissotilaat ovat selviytyneet fyysisesti ja taidollisesti samoista tehtävistä kuin miessotilaat.

Koulutuksen alalla jatkui nopea uudistustoiminta ja varusmieskoulutus uudistettiin vuosituhannen vaihteeseen mennessä muun yhteiskunnan koulutusvaatimusten kehittymisen edellyttämällä tavalla. Liikuntakoulutuksen osalta kehitystoimet olivat myönteisiä, sillä palvelukseen saapuvan aineksen jatkuvasti heikentyvä fyysinen kunto pakotti puolustusvoimat panostamaan entistä enemmän varusmiesten fyysiseen koulutukseen.

Varusmiesten uudessa koulutusohjelmassa fyysisen koulutuksen osuus on nostettu 50 prosenttiin kokonaiskoulutusajasta. Tästä liikuntakoulutuksen osuus on 20 prosenttia. Nousujohtoisesti toteutettu fyysinen koulutus kehittää varusmiesten fyysistä kuntoa tasaisesti koko palvelusajan ja vähentää samalla rasitusvamma- alttiutta. Varusmiesten fyysistä kuntoa on kyetty kohottamaan palvelusaikana siten, että 12 minuutin juoksukokeen tulos on parantunut keskimäärin yhdellä kuntoluokalla (200 m). Kiitettävän tai hyvän kuntoluokan saavuttaa 2/3 ikäluokasta. Saadun palautteen mukaan 1/3 varusmiespalveluksen suorittaneista saa pysyvän liikuntakipinän palvelusaikanaan. Puolustusvoimain komentaja kenraali Gustav Hägglundin tuki komentajakautenaan voimakkaasti koulutusjärjestelmän uudistamista.

Maanpuolustuskoulutuksen ja liikuntasektorin vaikuttajiksi ovat nousseet myös vapaaehtoinen maanpuolustuskoulutus ja urheilun kiltatoiminta.

Uuden vuosituhannen vaativin haaste on jatkuvasti fyysiseltä kunnoltaan heikentyvän varusmiesaineksen liikuntakoulutuksen järjestäminen. Puolustusvoimain aiempi komentaja amiraali Juhani Kaskealakin kiinnitti tähän seikkaan huomiota julkisuudessa. Tarvitaan laajaa yhteiskunnallista keskustelua, jotta koululiikunta saataisiin palvelemaan paremmin elämänikäisen liikuntakipinän synnyttämistä, joka oikein hoidettuna takaisi myös hyväkuntoisen varusmiesaineksen puolustusvoimille.

Urheilu on kasvanut ja kehittynyt käsi kädessä sotalaitoksen kanssa. Kumpikin on tarvinnut toistaan omien päämääriensä toteuttamisessa ja tarvitsee toistansa myös tänään. Huippu-urheilun osalta tosin on selkeästi tunnistettavissa sen yhteydet talouselämään ja ulkopolitiikkaan, mutta silläkin on siteensä myös maanpuolustukseen erityisesti kansainvälisen sotilasurheilun sektorilla.

Suomalainen sotalaitos on vuosisatojen saatossa edesauttanut merkittävämmin hiihtourheilua, voimistelua, ammuntaa, ratsastusta, miekkailua, nykyaikaista 5-ottelua, suunnistusta, uintia, maastojuoksua, ampumahiihtoa, laskuvarjo- ja ilmailu-urheilua sekä pesäpalloa. Näiden lajien harrastaminen ja kilpailutoiminta ovat läheisesti liittyneet sotilaiden koulutukseen, mistä syystä ne ovat saaneet erityisasemansa.

Mielenkiintoista on havaita, että eri urheilulajit ovat omina lajeinaan kiinnostaneet suuria osallistujamääriä, mutta kun lajeja on muunneltu sotilaallisempaan suuntaan tai niistä on muodostettu varsinaisia sotilastaitokilpailuja, osallistujamäärät ovat vähentyneet.

Maan urheiluelämän kehittymisessä eri vuosisatoina ja -kymmeninä puolustuslaitoksen upseereilla ja aliupseereilla on ollut merkittävä vaikutuksensa. Monia urheilukilpailuja tai tapahtumia ei olisi kyetty järjestämään ilman puolustuslaitoksen tukea. Urheilun ja maanpuolustuksen välisiä siteitä rakennettiin jo Suomen vanhan sotaväen aikaan, mutta erityisen tärkeäksi ne nousivat Suomen itsenäisyyden ensimmäisillä vuosikymmenillä ja sotavuosina 1939–1944.

Sodan jälkeisenäkin aikana urheilu on säilyttänyt asemansa sotilaskoulutuksen tukijana ja on sitä tänäkin päivänä.