Puolustusvoimien historiaa - Turvaa ja vapautta vailla

• Armeija syntyy sodassa
• Saksalaiset sotalaitoksen johdossa
• Puolustusjärjestelmä muotoutuu
• Tavoitteena alueellinen koskemattomuus
• Sodasta toiseen
• Hyökkääjänä Suomi
• Sodan jälkeen
• Puolustuslaitoksesta puolustusvoimiksi
• Jälleen muutoksen kourissa
• Puolustusvoimat uudistuu 2015

Helmikuun vallankumous Venäjällä vuonna 1917 jätti Suomenkin sekavaan tilaan. Tilannetta rauhoittamaan perustettiin kaksi aseistautunutta ryhmittymää, suojeluskunnat ja punakaartit. Kun maa oli ilman armeijaa, näistä kahdesta oli valittava Suomelle oma sotaväki.

Tammikuussa 1918 eduskunta käsitteli lakivaliokunnan mietintöä vahvan, ainoastaan laillisten viranomaisten käskettävissä olevan järjestysvallan aikaansaamiseksi. Ratkaistavana oli kiista "oikeiston ja vasemmiston" välillä: kumpikin osapuoli halusi omasta asekaartistaan uuden järjestysvallan ytimen.

Sotaväellä oli jo olemassa alkeellinen johtoelin, sotilasvaliokunta. Sen puheenjohtaja, kenraaliluutnantti Carl Gustaf Mannerheim valtuutettiin luomaan maahan järjestysvalta ja johtamaan sen toimintaa. Mannerheim matkusti Vaasaan, jossa suojeluskunnilla oli yhtenäinen johto. Siellä katsottiin olevan parhaat edellytykset lujan järjestysvallan luomiseen.

Itsenäisen Suomen sotaväki syntyi 25. tammikuuta 1918, kun senaatin sisäasiaintoimikunta julisti suojeluskunnat hallituksen joukoiksi. Samalla punaisista tuli kapinallisia.

Armeija syntyy sodassa

Vapaaehtoisista suojeluskuntalaisista muodostunutta valkoista armeijaa ryhdyttiin kasvattamaan värväämällä joukkoja. Kun näin ei kuitenkaan päästy toivottuun tulokseen, esitettiin, että senaatin tulisi panna toimeen asevelvollisuus.

Vuoden 1878 asevelvollisuuslain pohjalta annetun julistuksen jälkeen jokaisesta 18–40-vuotiaasta miehestä tuli asevelvollinen. Valkoisten valvomalla alueella noin 70 prosenttia heistä noudatti kutsuntakäskyä. Armeija sai palvelukseensa kaikkiaan 41 000 miestä.

Vuoden 1918 helmikuun lopulla Suomeen palasi valtaosa Saksassa koulutettavana olleista jääkäreistä. Jääkäriliikkeen tavoitteena oli ollut Suomen vapauttaminen Venäjästä. Kun jääkärit saapuivat takaisin, suurin osa venäläisistä joukoista oli jo riisuttu aseista. Jääkäreiden päävastustajaksi jäi punakaartit.

Punaiset ottivat Viipurin valvontaansa 19. tammikuuta 1918. Reilun viikon kuluessa koko Etelä-Suomi oli punakaartin hallinnassa. Vähitellen muodostui rintama etelän punaisten ja pohjoisen valkoisten välille.

Aluksi puolustuskannalla olivat valkoiset. Venäläisten tukemat punaiset olivat aseistukseltaan ja miesmäärältään vahvempia.

Valkoiset onnistuivat kuitenkin valtaamaan punaisilta Tampereen maalis-huhtikuun vaihteessa käydyissä taisteluissa. Tampereen valtauksen jälkeen valkoinen armeija organisoitiin uudelleen. Itäarmeijan tehtävänä oli edetä valtakunnan rajalle Kannaksella. Länsiarmeija sai tehtäväkseen Etelä-Suomen puhdistamisen punaisista yhdessä saksalaisten kanssa.

Helsinki vallattiin 12.–13. huhtikuuta käydyissä taisteluissa saksalaisten voimin. Eteneminen jatkui saman tien pohjoiseen, ja Länsiarmeija suuntasi etelään. Taistelut johtivat siihen, että punaiset jäivät mottiin Lahden länsipuolelle. Itäarmeija valtasi Viipurin 29. huhtikuuta, kun punaiset antautuivat.

Saksalaiset sotalaitoksen johdossa

Sisällissodan päätyttyä alkoi valkoisten keskinäinen kinastelu sotalaitoksen organisaatiosta ja ulkopolitiikan suunnasta. Aktivistit ja jääkärit painostivat senaattia ja Svinhufvudia erottamaan Mannerheimin. He halusivat antaa Suomen armeijan organisoimisen saksalaisten johdettavaksi.

Kenraalimajuri Wilhelm Thesleffin nimittäminen sotaministeriksi merkitsi myöntymistä saksalaissuuntaukseen. Mannerheim ja hänen lähimmät avustajansa esittivät eropyyntönsä.

Saksalaiset sotilasasiantuntijat saapuivat Suomeen kesäkuussa 1918. Eversti Konrad von Redernin johtamina he muokkasivat sotaväen johdon saksalaisen järjestelmän mukaiseksi.

Elokuun alussa ylipäällikkyys keskitettiin sotaministerille. Samalla perustettiin Suomen armeijan päällikön virka. Marras-joulukuussa valmistui uusi puolustussuunnitelma.

Suomalaisille jäi sodan jäljiltä huomattava määrä venäläisiä kenttäarmeijan taisteluvälineitä. Ensimmäisen maailmansodan päätyttyä Suomi täydensi varustustaan ostamalla aseita ja ampumatarvikkeita Euroopan ylijäämävarastoista. Maahan hankittiin muun muassa 32 kuuden tonnin kevyttä Renault-panssarivaunua. Suurin osa lentokoneista jäi sodan jälkeen valkoisten haltuun. Vuonna 1919 ostettiin vielä 32 konetta lisää.

Saksan antautuminen syksyllä 1918 muutti asetelmia koko Euroopassa ja myös Suomessa. Vuoden lopulla Mannerheimistä tuli valtionhoitaja ja ylipäällikkö. Siitä lähtien ylipäällikkyys on sotien aikaista poikkeusta lukuun ottamatta ollut valtion päämiehellä.

Saksan tappio merkitsi myös saksalaissuuntauksen päättymistä Suomen armeijassa. Saksalaisten alimitoitettuna pidetyt puolustussuunnitelmat uudistettiin keväällä 1919. Sotaministeriksi Thesleffin tilalle tuli Rudolf Walden.

Puolustusjärjestelmä muotoutuu

Vuosina 1918–1924 Suomelle luotiin pitkäaikaiseksi osoittautunut puolustuslaitosjärjestelmä. Jako punaisiin ja valkoisiin säilyi 1920-luvulla, mikä vaikutti myös sotaväkeen. Poliittisten tavoitteiden vuoksi sotaväkeä yritettiin heikentää sisältäpäin. Seurauksena oli, että epäluotettavat jäivät miehistöksi ja luotettavista tuli aliupseereita ja upseereita.

Sodassa suojeluskunnat olivat olleet valkoisen armeijan ydin, mutta vuonna 1919 sotaväki haluttiin erottaa niistä. Myös suojeluskunnissa vallitsi tahto itsenäistyä. Helmikuussa 1919 suojeluskunnat erotettiin itsenäiseksi järjestöksi.

Asetus sotilasviranomaisten asemasta ja toimivallasta annettiin syyskuussa 1919. Ylin käskyvalta kuului sen mukaan tasavallan presidentille, jonka alaisia sotaväen päällikkö ja yleisesikunnan päällikkö olivat. Ylimmäksi hallintoviranomaiseksi jäi sotaministeriö.

Vuoden 1922 asevelvollisuuslaki määritti Suomen sotalaitosjärjestelmän. Yleiseen asevelvollisuuteen perustuva kaaderijärjestelmä katsottiin parhaiten sopivaksi Suomen tilanteeseen. Se merkitsi rauhan aikana ylläpidettävää sotaväkeä, joka kouluttaisi varusmiehet ja kantahenkilökunnan. Yleiseksi palvelusajaksi uusi asevelvollisuuslaki määritti vakinaisessa väessä 12 kuukautta sekä ratsuväessä, ilmailuvoimissa ja teknillisissä joukoissa 15 kuukautta.

Eduskunnan heinäkuussa 1924 hyväksymä laki upseerien opetuslaitoksista pyrki koulutuksen yhtenäistämiseen. Sen mukaan opetusta annettiin Reserviupseerikoulussa, Kadettikoulussa ja Sotakorkeakoulussa. Alkuvaiheessa koulutus haki mallinsa niin Saksan kuin Venäjän sotilaskoulutuksesta, mikä johti koulutuksen epäyhtenäisyyteen.

Tavoitteena alueellinen koskemattomuus

Itsenäisyyden ja koskemattomuuden turvaaminen alkoivat kiteytyä maanpuolustuksen päämääriksi 1930-luvulle tultaessa. Toinen keskeinen periaate oli Suomen puolueettomuus muiden valtioiden välisissä ristiriidoissa.

Tuolloin arveltiin, että ainoa varma keino ehkäistä alueloukkaukset oli vihollisen usko Suomen torjuntakykyyn. Neuvostoliitto nähtiin suurimpana, käytännössä ainoana uhkana maanpuolustusta suunniteltaessa.

Suomi pyrki varmentamaan turvallisuuttaan poliittisin keinoin. Kansainliiton jäsenyys nähtiin takeena maan koskemattomuudelle. Neuvostoliiton kanssa solmittiin hyökkäämättömyyssopimus, jonka piti olla voimassa vuoteen 1945 saakka. Esillä oli myös ajatus puolustusliitosta Pohjoismaiden kanssa. Sotilaat kuitenkin päätyivät siihen, että Suomen oli kyettävä pysäyttämään hyökkäykset omin voimin.

Kannakselle oli vuoteen 1924 mennessä rakennettu 168 betonikorsua. Keskeytyneet työt jatkuivat vuonna 1932. Talvisodan alkuun jatkuneissa linnoittamistöissä laitteiden luku kasvoi 221:een. Samalla kunnostettiin vanhoja korsuja.

Taloudelliset resurssit rajoittivat materiaalisen valmiuden kehittämistä. Materiaaliset puutteet yritettiin korvata kouluttamalla parempaan sotataitoon. Uutta olivat vuoden 1937 ja 1939 sotaharjoitukset, joissa johtajia koulutettiin suurten joukkojen johtamiseen.

1930-luvun alussa käynnistetyt hankintaohjelmat paransivat sotaväen aseistusta ja varustusta. Kotimainen teollisuus tuotti muun muassa Suomi-konepistooleita, kranaatinheittimiä, panssarilaivoja ja sukellusveneitä.

Sodasta toiseen

Toinen maailmansota alkoi syyskuun alussa 1939, kun Saksa hyökkäsi Puolaan. Suomi sai 5. lokakuuta kutsun Moskovaan, jossa maiden piti keskustella "tärkeistä molempia kiinnostavista kysymyksistä".

Neuvottelujen aikana Suomessa järjestettiin ylimääräiset harjoitukset. Joukkoja ryhmitettiin Karjalan kannakselle ja Laatokan pohjoispuolelle aina Jäämerelle saakka. Ryhmityksen painopiste oli Kannaksella, sillä Neuvostoliiton arveltiin hyökkäävän sinne raskaimmin.

Lokakuun lopussa Neuvostoliitto alkoi keskittää joukkojaan Suomen itärajalle. Neuvottelut maiden välillä katkesivat 13. marraskuuta. Kahta viikkoa myöhemmin Neuvostoliitto ampui talvisodan alkua merkinneet Mainilan laukaukset.

Kannaksella suomalaiset suojajoukot joutuivat vetäytymään välittömästi pääasemaan. Neuvostoliiton vahva alkuryntäys laantui kuitenkin vähitellen, ja sodan toisessa vaiheessa suomalaiset onnistuivat aiheuttamaan puna-armeijalle tuntuvia tappioita.

Kannaksella käytiin asemasotaa tammikuun 1940 loppuun. Sodan kestäessä voimasuhteet kävivät suomalaisille yhä epäedullisemmiksi. 1. helmikuuta alkanut Neuvostoliiton uusi hyökkäys väsytti suomalaiset. Rauhan tunnustelut aloitettiin helmikuussa. 13. maaliskuuta solmitussa rauhassa Neuvostoliitto sai 40 000 km2 uutta aluetta ja noin 10 prosenttia Suomen kansallisomaisuudesta.

Sodan jälkeen katsottiin, että maalla oli hengeltään yksituumainen armeija, joka ei ollut resurssien puutteen vuoksi pystynyt pysäyttämään vihollisen etenemistä. Tämä oli lähtökohtana Suomen puolustuksen uudelleenjärjestämiselle.

Uusi rauhan ajan organisaatio otettiin käyttöön elokuussa 1940. Maavoimiin kuului viisi armeijakuntaa, jotka muodostuivat 12 prikaatista, jääkäriprikaatista ja ratsuväkiprikaatista. Joukot ryhmitettiin rajalle Virolahdelta Savukoskelle.

Salpa-asema rakennettiin itärajalle ja Hankoniemeen nousi Harparskog-asema. Sotamateriaali täydentyi, kun sodan aikana tehdyt tilaukset tulivat perille. Suomalainen teollisuus valmisti uusia ja kunnosti vanhoja aseita.

Apua itäistä naapuria vastaan etsittiin jälleen ulkomailta. Kun Ruotsista ei näyttänyt löytyvän tukea, katseet kääntyivät kohti Saksaa. Yhteistyö alkoi läpikulkuliikenteestä ja aseiden osto-oikeudesta syyskesällä 1940.

Saksalaiset kaavailivat Suomelle osuutta Barbarossa-operaatiossa. Neuvottelujen lopputuloksena Suomeen saapui kesäkuun alussa 1941 saksalaisia joukkoja, sotalaivoja ja lentokoneita.

Kun operaatio Barbarossa alkoi 22. kesäkuuta 1941, saksalaiset joukot hyökkäsivät Neuvostoliittoon myös Suomen alueelta. Puna-armeija vastasi 25. kesäkuuta pommittamalla suomalaisia lentokenttiä ja asutuskeskuksia. Illalla pääministeri Rangell totesi radiossa, että Suomi oli jälleen sodassa Neuvostoliiton kanssa.

Hyökkääjänä Suomi

Kun suomalaiset aloittivat hyökkäyksen Neuvostoliittoon, tavoitteena oli paitsi menetettyjen alueiden valtaaminen takaisin, myös vanhan rajan takana olevien hyökkäystukikohtien eliminoiminen.

Syyskuun alussa suomalaiset saapuivat Kannaksella vanhalle rajalle ja ylittivät sen. Kannaksella alkoi asemasota. Joulukuussa Mannerheim pysäytti hyökkäyksen Itä-Karjalassa Maaselän kannakselle, kun Aunus oli vallattu Äänistä ja Syväriä myöten.

Asemasotaa käytiin yli kolmen vuoden ajan. Sen aikana aloite siirtyi neuvostojoukoille. Suomi kuitenkin onnistui pysäyttämään Neuvostoliiton vastahyökkäykset.

Vuoden 1944 alussa saksalaisten tappio sodassa alkoi näyttää selvältä. Suomalaistenkin oli arvioitava tilanteensa uudelleen. Tunnustelut rauhasta alkoivat, mutta annetut rauhanehdot tuntuivat mahdottomilta hyväksyä.

Stalin päätti ratkaista Suomen kohtalon asein. Neuvostoliiton suurhyökkäys Kannakselle alkoi 9. kesäkuuta ja pakotti suomalaiset perääntymään. Hyökkäykset kuitenkin pysäytettiin Kannaksella ja Laatokan pohjoispuolella. Sotaonni kääntyi kesäkuun lopussa, kun puna-armeijan oli keskitettävä joukkojaan muille rintamille. Suomessa nähtiin jälleen otollinen tilaisuus rauhan hieromiselle.

Neuvostoliiton rauhanehdot olivat lieventyneet, ja välirauhansopimus allekirjoitettiin Moskovassa 19. syyskuuta 1944. Pariisin rauhansopimuksessa vuonna 1947 vahvistettujen ehtojen mukaan Moskovan rauhan raja palautettiin, Petsamo luovutettiin ja Porkkala vuokrattiin Neuvostoliitolle. Suomi sitoutui myös riisumaan aseista maahan jääneet saksalaisjoukot ja maksamaan 300 miljoonan dollarin sotakorvaukset.

Myös armeija oli sopimuksen mukaan saatettava rauhan kannalle. Maavoimien vahvuudeksi se määritti 34 000 miestä. Merivoimissa sai olla 4 500 miestä ja sen alusten uppoama sai olla korkeintaan 10 000 tonnia. Ilmavoimien vahvuus rajoitettiin 3 000 mieheen ja 60 taistelukoneeseen. Pommikoneet ja sukellusveneet oli romutettava.

Sodan jälkeen

Sodan päättyminen johti jälleen turvallisuuden perusteiden uudelleenarviointiin Suomessa. YYA-sopimus ja rauhansopimus samoin kuin sotakokemukset ja tekninen ja taktinen kehitys olivat uusia huomioon otettavia asioita.

Vuonna 1952 toteutetussa organisaatiouudistuksessa pyrittiin saamaan kaikki joukot ja aselajit alueellisesti yhtenäisen johdon alaisiksi. Prikaatista tuli maavoimien perusyhtymä.

1940-luvun lopulta kytenyt ajatus puolustusneuvoston perustamisesta maanpuolustuksen neuvoa-antavaksi johtoelimeksi toteutui vasta vuonna 1957. Puolustusneuvoston jäseniksi tulivat valikoitujen ministerien lisäksi puolustusvoimain komentaja ja pääesikunnan päällikkö.

Vuonna 1950 näki päivänvalon uusi asevelvollisuuslaki, joka jäi voimaan pienin muutoksin 1980-luvulle asti. Siinä määritettiin varusmiespalvelusajaksi 240 päivää, erikoistehtäviin ja upseereiksi koulutettavilla 330 päivää. Uusi laki antoi myös perustan koulutuksen kehittämiselle.

1950-luvulla sotilasala kärsi aliarvostuksesta. Muihin oppilaitoksiin tungeksittiin, mutta sotilaskoulutus ei kiinnostanut. Puolustusvoimien oli tultava ulos kuorestaan, johon se oli sodan jälkeen käpertynyt. Kantahenkilökunnan koulutusta pyrittiin tehostamaan ja puolustuslaitoksen nauttimaa arvonantoa nostamaan. Vuonna 1962 Kadettikouluun lopulta haki niin moni, että joukkoa oli karsittava.

Vuoden 1957 uudistuksia olivat joukko-osastojen uudet maakunnalliset nimet. Samalla otettiin käyttöön uudet liput, kunniamarssit, vuosipäivät ja perinteet. Vuonna 1963 syntyi puolustuslaitoksen tunnus, punainen torni, jonka päällä on kultainen vaakunaleijona.

Maaseutuvaruskuntien aika alkoi 1960-luvulla. Katsottiin, että varusmiehiä on helpompi kouluttaa kaupunkien ulkopuolella, kun siirtyminen harjoitusmaastoihin käy nopeammin. Varuskuntia syntyi Upinniemeen, Kontiorantaan, Ylämyllylle, Luonetjärvelle, Säkylään, Valkealaan ja Sodankylään.

Puolustuslaitoksen aseistus uudistui 1950- ja 1960-luvuilla. Rynnäkkökivääri ja kevyt konekivääri oli kehitetty korvaamaan vanhentuneet kivääri, pikakivääri ja konepistooli. Valmetin Tourulan tehdas kehitteli uudet aseet rk m/62:n ja kvkk m/62:n.

Vanhentunutta panssarivaunukalustoa uusittiin ostoilla Venäjältä ja Englannista. Kenttätykistöä täydennettiin yhteistyössä Tampellan kanssa kehitetyllä 122 mm:n raskaalla kanuunalla.

Merivoimien aluskanta hupeni sodan jälkeen 1 500 tonniin, mutta vuonna 1955 tehtyjen hankintapäätösten jälkeen tonnisto nelinkertaistui kymmenessä vuodessa. Ilmavoimat sai ensimmäisen laivueen uuden polven taistelukoneita, MiG-21-torjuntahävittäjiä vuosina 1963–1965.

Puolustuslaitoksesta puolustusvoimiksi

Suomen puolustus alkoi nivoutua yhä kiinteämmäksi osaksi valtion turvallisuuspolitiikkaa 1960-luvun puolivälissä. Vuonna 1970 perustettiin ensimmäinen parlamentaarinen puolustuskomitea ottamaan kantaa kehitykseen.

Vuonna 1974 säädetty laki puolustusvoimista noudatti monilta osin komitean mietinnön suosituksia. Puolustuslaitos sai yli 55-vuotisen historiansa lakisääteiset tehtävät. Samalla sen nimi muuttui puolustusvoimiksi.

1960-luvun puolivälistä Suomen puolustusdoktriini alkoi saada lisää sodan tai kriisin ennaltaehkäisyyn tähtääviä piirteitä. Puolustusjärjestelyt haluttiin laajentaa koko maan kattavaksi alueelliseksi puolustukseksi. Tämä tapahtui vuonna 1966, kun puolustuslaitos siirtyi sotilaslääniorganisaatioon. Uudet operatiiviset ja taktiset ohjeet kehittyivät 1970-luvun alussa. Uutta doktriinia kuvattiin piirroksella, jossa paikallispuolustus muodosti lattian. Sen päällä suojajoukot viivyttivät ja pääjoukot jatkoivat hyökkäämällä ratkaisun aikaansaamiseksi.

Pienenevät varusmiesikäluokat johtivat muutoksiin joukko-osastojen kokoonpanoissa ja sijoituksissa 1980-luvun lopulla. Vanhoja joukko-osastoja lakkautettiin tai liitettiin muihin joukko-osastoihin. Asevelvollisuuslain muutokset muuttivat mm. varusmiespalvelun kestoaikaa, palvelukseenastumisikää ja -ajankohtia. Varusmiespalvelus kesti joko 240, 285 tai 330 päivää.

Jälleen muutoksen kourissa

Puolustusvoimien asema muuttui olennaisesti vuonna 1990, kun valtioneuvosto katsoi, että Pariisin rauhansopimukseen kirjatut Suomen täysivaltaisuutta koskevat rajoitukset ovat menettäneet merkityksensä atomiasekieltoa lukuun ottamatta. Suomalaiset saivat itse päättää niin miesmäärästä, alustonneista ja lentokoneiden määrästä kuin ohjusten laadusta.

Viimeisin rakennemuutos puolustusvoimissa alkoi keväällä 1997 valmistuneesta puolustuspoliittisesta selonteosta. Johtamis- ja hallintojärjestelmän tarkistuksissa Pääesikunnan kyky kaikkien puolustushaarojen johtamiseen parani. Maanpuolustusalueiden asema tuli keskeisemmäksi, kun ne saivat lisää vastuuta alueellisen taistelun ja liikkuvien sotatoimien johtamisessa.

Tavoitteena oli varmistaa yleiseen asevelvollisuuteen perustuvan puolustusjärjestelmän toimivuus. Keskeistä oli sodan ajan joukkojen määrällinen supistuminen ja laadullinen kehittyminen. Myös puolustuksen tekninen taso oli määrä nostaa tulevien vuosikymmenien tasoa vastaavaksi.

Puolustusvoimat uudistuu 2015

Puolustusvoimat uudisti vuosina 2012–2015 toimintaansa. Ydintavoitteena oli varmistaa, että puolustusvoimilla on edellytykset täyttää tehtävänsä sekä ylläpitää Suomen sotilaallinen puolustuskyky tarkoituksenmukaisella tasolla aina 2020-luvulle asti. Muutos kattaa puolustusvoimien sodan ja rauhan ajan rakenteet ja toimintatavat.

Puolustusvoimien uudistuksen ovat tehneet välttämättömäksi ikäluokkien pieneneminen, puolustusmateriaalin vanhentuminen sekä julkisen talouden tasapaino-ongelmat. Puolustusvoimilta edellytettiin yli 800 miljoonan euron säästöjä vuosien 2012–2015 välillä.

Keskeiset muutokset

Muun muassa hallintoyksiköiden määrä vähentyi merkittävästi. Johtamisrakenne muutettiin kolmiportaiseksi. Sotilasläänit ja sotilasläänien esikunnat poistuivat.

Aluetoimistot siirtyivät uusien suurien joukko-osastojen alaisiksi. Asevelvollisuusasioissa aluetoimistot ovat hallinnollisesti Maavoimien esikunnan alaisia.

Välttämättömät materiaalihankinnat turvattiin. Materiaalihankintojen suunnitellut säästöt ovat vuositasolla 130–150 miljoonaa euroa vuonna 2015.

Joukko-osastojen lakkauttamiset ja yhdistämiset, rakenteelliset muutokset ja varusmiespalveluksen lyhentäminen laskettiin tuovat noin 115–135 miljoonan euron vuosittaiset säästöt vuodesta 2015 lähtien.

Virka-apu ja muu yhteistyö muiden viranomaisten kanssa tukeutuu joukko-osastoihin ja aluetoimistoverkostoon.

Puolustusvoimien tehtävät on vähennetty siten, että vuonna 2015 rauhan ajan henkilöstön määrä on enintään 12 300, joista sotilastehtävissä palvelee noin 8 200 henkilöä. Henkilöstövoimavarat kohdistetaan sodan ajan suorituskyvyn kannalta keskeisiin toimintoihin.

Vähennettäväksi jäi noin 1 200 tehtävää tai virkaa, kun on otettu huomioon päättyvät määräaikaiset tehtävät, suunnitellut kumppanuustoimet ja eläköityminen.

Perustana vahva maanpuolustustahto

Maanpuolustustahto turvataan jatkossakin laadukkaalla varusmies- ja reserviläiskoulutuksella. Puolustusvoimat kehittää asevelvollisuuden toimintaedellytyksiä paikallisjoukoilla sekä tukemalla vapaaehtoista maanpuolustuskoulutusta.

Puolustusvoimien keskeinen tavoite on koulutus- ja harjoitustoiminnan palauttaminen koulutusvaatimusten edellyttämälle tasolle.

Maanpuolustustahto on edelleen puolustuksen perusta sekä merkittävä tekijä yhteiskunnan kriisinsietokyvyn ylläpidossa ja kehityksessä.

Rakenne ja henkilöstö vuonna 2015

Puolustusvoimien rauhan ajan organisaatio vuonna 2015 muodostuu Pääesikunnasta, Pääesikunnan alaisista laitoksista, kolmesta puolustushaarasta sekä Maanpuolustuskorkeakoulusta.