Ilmavoimien historia ja perinteet
Vuonna 1918 perustettu Suomen ilmavoimat on eräs maailman vanhimmista yhtäjaksoisesti toimineista lentoaseen puolustushaaroista.
Lue lisää ilmavoimien historiasta täältä:
Ilmavoimien alkuvaiheet (1918)
Uusi puolustushaara hakee suuntaansa (1920- ja 30-luku)
Jokasään torjuntakyky saavutetaan (1970-luku)
Hävittäjätorjunta vahvistuu (1980–95)
Lisätietoa ilmavoimien historiasta
Ilmavoimien alkuvaiheet (1918)
Thulin typ D, ilmavoimien ensimmäinen lentokone Vaasassa maaliskuussa 1918. Kuva: ilmavoimat
Suomen itsenäistymiseen asti sotilasilmailua harjoittivat maamme alueella keisarillisen Venäjän lentojoukot.
Venäjän vallankumouksen jälkeen tammikuussa 1918 alkaneet sotatoimet punakaartin ja kenraali C.G.E. Mannerheimin johtamien valkoisten joukkojen välillä käynnistivät kotimaisen sotilasilmailun kehittymisen.
Valkoinen armeija sai kevättalvella 1918 Ruotsista lahjoituksina koneita, joilla varustetut lentojoukot muodostivat pohjan Suomen ilmavoimille. Ensimmäisenä maahan ehti helmikuun lopulla saapunut N.A.B. typ 9 Albatros -tiedustelu- ja koulukone, jonka siirtolento Vaasaan kuitenkin keskeytyi moottoririkkoon Pietarsaaressa.
Albatrosin sijasta ilmavoimien ensimmäisenä lentokoneena pidetäänkin yleensä Thulin typ D -tiedustelukonetta, joka tuli perille Vaasaan 6. maaliskuuta.
Päivämäärää on siitä lähtien juhlittu ilmavoimien perustamisajankohtana. Koneen lahjoitti ruotsalainen kreivi Eric von Rosen, jonka henkilökohtaisesta onnenmerkistä, Thulinin siipiin maalatusta sinisestä hakarististä tuli kaiken ilmavoimien lentokaluston kansallisuustunnus aina vuoteen 1945 asti.
Ilmavoimien alkuvaiheen lentokalusto oli sekalainen valikoima lahjoituksina saatua ja ostettua konekantaa sekä venäläistä sotasaaliskalustoa, jota usein saatiin loikanneiden lentäjien mukana.
Lentokaluston lisäksi myös uuden aselajin henkilöstöä tuli ulkomailta, sillä ilmavoimien ensimmäisten lentäjien ja komentajiston joukossa oli muun muassa ruotsalaisia ja saksalaisia upseereita.
Vuoden 1918 sodan aikana ilmavoimien toiminta oli vielä melko pienimuotoista. Se käsitti kirjavalla kalustolla suoritettuja tiedustelulentoja, pommituksia ja lentolehtisten pudottamista järvien jäille ja peltoaukeille perustetuilta tilapäisiltä lentopaikoilta.
Ilmavoimien vuoden 1918 joukkorakenteen muodostivat kaksi lento-osastoa, joiden tukikohtina toimivat Pohjois-Pirkanmaalla sijaitseva Kolho ja Viipurin Antrea. Sodan päätyttyä alkoi ilmavoimien organisointi lentoasemarakenteeseen, jossa lentojoukot toimivat Utin maalentoasemalta, Sortavalan ja Koiviston vesilentoasemilta sekä Santahaminan saarelta, jossa nykyisellä Kaartin jääkärirykmentin varuskunnan alueella oli sekä vesilentokoneille tarkoitettu satama että kiitotie.
Jo toiminnan alkaessa ilmavoimille muodostui oma organisaationsa ja itsenäinen asema omana puolustushaaranaan, eikä ilmavoimia Suomessa monien muiden maiden tapaan kehitetty osana maa- tai merivoimien joukkoja.
Uusi puolustushaara hakee suuntaansa (1920- ja 30-luku)
Hansa-Brandenburg -tiedustelukoneet olivat ilmavoimien pääkalustoa 1920- ja 30-luvun merilentotoiminnan valtakaudella. Kuva: ilmavoimat
Olojen vakiinnuttua vuoden 1918 sodan jälkeen alkoi itsenäisessä Suomessa lentoaseen käyttöperiaatteen muotoilu.
Ensimmäisen maailmansodan vielä kestäessä ilmavoimat lähetti henkilöstöään oppiin keisarilliseen Saksaan, jonka kaatumisen jälkeen kouluttajia rekrytoitiin vuonna 1919 Ranskasta.
Tätä seurasi 1920-luvun puolivälistä aina toiseen maailmansotaan asti jatkunut englantilaiskausi. Tuolloin ilmavoimissa toimi asiantuntijoita Isosta-Britanniasta, johon myös lähetettiin henkilöstöä opiskelemaan.
1920-luvun alkupuolella ilmavoimien kehittämisen painopiste oli merilentotoiminnassa, sillä Suomen aluevesiin ja tuhansiin järviin tukeutuvan tähystys-, tiedustelu- ja valvontatoiminnan nähtiin olevan lentoaseen tärkein tehtävä.
Niinpä ilmavoimien ensimmäinen suuri kalustohankinta kohdistuikin kellukekoneeseen. Ilmailuvoimien Lentokonetehdas, nykyisen Patrian edeltäjä, rakensi vuodesta 1922 eteenpäin saksalaiseen lisenssiin perustuen peräti 122 I.V.L: A.22:ta eli tutummin Hansaa.
Muuten kalustohankinnoissa jatkui kirjava linja. Erityyppisiä koneita hankittiin pieninä määrinä ulkomailta milloin lisenssivalmistuksen pohjaksi, milloin vaikutteiden saamiseksi kotimaiseen lentokonetuotantoon. Omien Suomessa suunniteltujen ja rakennettujen lentokoneiden tuotanto alkoi vuonna 1928 Sääski-koulukoneella.
Vesilentokoneiden vallitsevasta asemasta huolimatta myös maakentiltä tapahtuva sotilasilmailu kehittyi. Vuonna 1923 ilmavoimissa aloitettiin hävittäjälentäjäkurssit.
Lisäksi 1920-luvun ilmavoimien organisaatioissa olivat mukana meritoimintalaivueiden ohella maalta toimivat hävittäjä- ja pommitustehtäviin kykenevät laivueet, jotka oli järjestetty lentoasemajaon mukaan.
Merilentotoiminnan valtakausi päättyi 1930-luvulla ilmavoimien kehityksen johtoajatuksen vaihtuessa maalta toimivien lentokoneiden merkitystä painottavaksi. Hävittäjäosaamisen ja etenkin kotimaisiin olosuhteisiin mukautetun hävittäjätaktiikan kehittäminen vahvistui vuonna 1927 käyttöön tulleiden, Suomessa lisenssillä valmistettujen brittihävittäjä Gloster Gamecockien myötä.
Gloster Gamecockien käyttöönotto vahvisti ilmavoimien osaamista hävittäjätoiminnassa. Kuva: ilmavoimat
Samassa yhteydessä ilmavoimien koulutusjärjestelytkin muuttuivat. Alkujaan Santahaminaan perustettu Ilmailukoulu siirtyi vuonna 1929 Kauhavalle, jossa alkoi lentävän henkilöstön sekä lentotekniikan ammattilaisten koulutus kantahenkilökuntaan ja reserviin.
30-luvulla Suomessakin otettiin vaikutteita aikakauden ilmasotadoktriinien muotiopista, douhetismista. Sen mukaan konfliktit ratkaisisi vahva, hyökkäykselliseen toimintaan kykenevä ilma-ase, jonka pääkalustona toimivat tehokkaat pommittajat. Tämä näkyi myös aikakauden kalustohankinnoissa ja ilmavoimien organisaatiossa, jossa pommittajakalustolla oli suurehko painoarvo.
Suursodan uhan käydessä ilmeiseksi ilmavoimat käynnisti vuonna 1936 laajan varautumisohjelman, jossa hankittiin ja rakennettiin lisenssillä kalustoa uudistetun lentorykmenttirakenteen alle muodostetuille hävittäjä-, yhteistoiminta- ja kaukotoimintalaivueille.
Ohjelman myötä ilmavoimille saatiin alankomaalaisia Fokker D.XXI -hävittäjiä ja Fokker C.X -tiedustelupommittajia sekä brittiläisiä Bristol Blenheim -pommittajia.
Varustautumisohjelma ei ehtinyt valmiiksi ennen kuin kalustohankinnat kansainvälisen tilanteen kiristyessä ehtyivät. Silti sen yhteydessä tehdyillä ostoilla oli keskeinen merkitys marraskuussa 1939 syttyneessä talvisodassa.
Sotavuodet (1939–1945)
Bristol Blenheim -pommittajaa tankataan talvisodan aikana kevättalvella 1940 Luonetjärvellä.
Ilmavoimat joutui tulikokeeseen talvi- ja jatkosodassa. Puolustushaaran materiaalinen valmius oli etenkin sotien alkuvaiheessa heikko, mutta korkeatasoinen henkilöstön koulutus paikkasi puutteita.
TALVISOTA
Toinen maailmansota alkoi syyskuussa 1939 Saksan hyökätessä Puolaan. Syksyn aikana sodan uhka kävi myös Suomen ja Neuvostoliiton välillä yhä vääjäämättömämmäksi.
Talvisota alkoi 30. marraskuuta, ja Suomen kaupunkeja pommitettiin laajasti. Ensimmäisenä sotapäivänä hävittäjät nousivat torjuntalennoille, mutta ensimmäiset ilmataistelut käytiin seuraavana päivänä 1. joulukuuta.
Talvisodan alkaessa ilmavoimien sotavalmius ei ollut paras mahdollinen, sillä kesken jääneen kehitysohjelman jäljiltä rivissä oli vain vähän ajanmukaista lentokalustoa.
Lentävät joukot joutuivat torjumaan vain hieman yli sadan toimintakuntoisen lentokoneen kalustollaan yli tuhannen myöhemmässä vaiheessa jopa yli kahdentuhannen taistelukoneen voimaa.
Fokker D.XXI oli ilmavoimien päähävittäjä talvisodassa. Kuva: ilmavoimat
Sodan aikana ilmavoimien materiaalitilanne parani, kun uutta lentokalustoa saatiin omina ostoina (muun muassa Brewster Model 239-, Fiat G.50- ja Hawker Hurricane -hävittäjät) ja lahjoituksina (muun muassa Morane Saulnier M.S.406 -hävittäjät). Kaikki uusi materiaali, kuten Yhdysvalloista hankittu Brewster-hävittäjäkonekalusto, ei kuitenkaan ehtinyt täysimittaiseen käyttöön ennen 105-päiväisen sodan päättymistä maaliskuussa 1940.
Ilmavoimien tehtäviksi talvisodassa muodostuivat lentohyökkäysten torjunta hävittäjävoimalla etenkin rintaman selustassa ja kotialueella. Lisäksi pommittaja- ja tiedustelukonekalustolla suoritettiin rintamatilanteen selvittämisen kannalta elintärkeitä tiedustelulentoja sekä etenkin lähiselustaan suuntautuneita ilmahyökkäyksiä. Heikon konetilanteen vuoksi rintamajoukkoja suoraan tukevia ilmahyökkäyksiä ei kuitenkaan sodan alkuvaiheessa juuri voitu tehdä.
Sodan lopulla lentokalustotilannetta kohensivat kuitenkin omina hankintoina ja lahjoituksina saadut yli sadan koneyksilön hävittäjä- ja pommittajatäydennykset. Maaliskuussa 1940 ilmavoimien lentokalusto keskitettiin menestyksekkäästi torjumaan Viipurinlahdella alkanutta maajoukkojen hyökkäystä sekä Suomenlahdella tapahtuneita, selustaan suunnattuja hyökkäyksiä.
Talvisodan aikana ilmavoimat saavutti yli 300 ilmavoittoa omien tappioiden ollessa 62 tuhoutunutta ja 35 vaurioitunutta konetta. Lisäksi ilmatorjunta saavutti yli 300 ilmavoittoa. Kaatuneiden ja kadonneiden kokonaismäärä oli lentojoukoissa 75.
Talvisodassa ilmavoimien ohjaajista kymmenen saavutti ilmavoittoja viisi tai enemmän, mitä kansainvälisesti pidetään ässän tunnusmerkkinä. Sodan nimekkäimmäksi hävittäjäohjaajaksi nousi 13 ilmavoittoa saavuttanut Fokker-ohjaaja, luutnantti Jorma Sarvanto. Sarvanto tuhosi tammikuun 6. päivänä vuonna 1940 kuusi Iljushin DB-3 -pommittajaa vain 4–5 minuuttia kestäneen ilmataistelun aikana, mikä on lajissaan maailmanennätys.
Talvisodassa Suomen taistelu herätti paljon myötätuntoa, ja ilmavoimat sai materiaalilahjoitusten lisäksi vapaaehtoisapua ulkomailta. Esimerkiksi vapaaehtoisista kootun ruotsalaisen F19-lentorykmentin panos Pohjois-Suomen hävittäjätorjunta-, pommittaja-, ja lentotiedustelutehtävien hoitamisessa oli huomattava.
JATKOSOTA
Maaliskuussa 1940 alueluovutuksiin päättynyttä talvisotaa seurasi välirauha, jonka kuluessa ilmavoimien varustelutilannetta parannettiin aktiivisesti.
Valtion Lentokonetehdas korjasi vaurioitunutta lentokonekantaa ja rakensi lisenssillä uusia koneita. Myös talvisodan aikana tilatut, mutta siitä myöhästyneet konetyypit saatiin käyttöön. Lisäksi Suomen kanssa lähentynyt Saksa toimitti ilmavoimille eri rintamilla sotasaaliikseen saamaansa lentokalustoa.
Välirauhan aikana myös täydennettiin ilmatorjuntakalustoa, parannettiin lentotukikohtien varustusta ja kehitettiin ilmapuolustuksen johtamisedellytyksiä.
Suomi suoritti liikekannallepanon kesäkuussa 1941. Vuoden 1941 ilmasota alkoi Saksan hyökätessä 22. kesäkuuta Neuvostoliittoon ja aloittaessa ilmaoperaatiot myös Suomen alueella, johon sen lentojoukkoja oli sijoitettu kesäkuun alusta lähtien pohjoisen Suomen ilmasotatoimien ollessa kokonaan Luftflotte 5:n vastuulla.
25.6. Neuvostoliiton ilmavoimat pommittivat kohteita Suomessa, ja ilmavoimien hävittäjät kävivät jatkosodan ensimmäiset ilmataistelut.
Ilmavoimat lähti jatkosotaan uudella organisaatiolla, jonka rungon muodostivat kaksi hävittäjälentorykmenttiä sekä yksi pommituslentorykmentti.
Lisäksi yksi talvisodan lentorykmentti hajotettiin kolmeksi, sotatoimiyhtymien komentajille alistetuksi yhteistoimintalaivueeksi, ja yksi meritiedustelulaivue perustettiin sukellusvenetorjuntaa varten merivoimien komentajan alaisuuteen.
Päätyyppeinä olivat hävittäjistä Brewsterit, Fiatit, Fokker D.XXI:t, Morane M.S. 406:t, ja Curtiss Hawkit, tiedustelu- ja syöksypommittajista Fokker C.X:t ja pommittajista Bristol Blenheimit. Ilmavoimien kokonaisvahvuus oli 550 konetta.
Alun perin lentotukialuksilta toimimaan suunniteltu yhdysvaltalainen Brewster-hävittäjä ei saavuttanut alkuperämaassaan suurta menestystä, mutta ilmavoimien käytössä kone oli jatkosodan alkuvaihessa erittäin iskukykyinen. Kuvassa ilmavoimien ykkösässiin kuuluva kapteeni Hans Wind Brewsterissään vuonna 1943. Kuva: SA-kuva
Jatkosodan etenemisvaiheen aikana ilmavoimat saattoi keskittyä kenttäarmeijan taistelun tukemiseen sen edetessä Karjalan kannakselle, Syvärille ja Maaselän kannakselle, sillä kotialueeseen kohdistuva ilmauhka oli talvisodan aikaa lievempi. Myös rintamalla ilmaylivoima oli selkeä, sillä Neuvostoliiton ilmavoimat joutui jakamaan voimiaan Saksan johtaman operaatio Barbarossan torjumiseen eteläisemmillä alueillaan.
Joulukuun loppuun mennessä rintamatilanne vakiintui, ja alkoi yli kaksi vuotta kestänyt asemasotavaihe. Tuona aikana ilmavoimat muutti organisaatiotaan uuden tilanteen mukaiseksi.
Aunuksenkannakselle, Äänisen ja Maaselän suunnalle sekä Karjalankannakselle muodostettiin hävittäjälento- ja tiedustelulentolaivueista koostuneet sekarykmentit, joiden lisäksi alueilla toimi kaukotoiminta- ja pommituslentorykmentti. Lisäksi Etelä-Suomen ja Suomenlahden suojaksi muodostettiin yksi lentorykmentti.
Asemasotavaiheen aikana ilmavoimat suoritti tiedustelulentoja sekä tuki kaikkien puolustushaarojen taistelua muun muassa pommituksin, ilmarynnäköin ja kaukopartio-osastojen kuljetuksin. Samalla se suojasi hävittäjätorjunnalla omien joukkojen taistelua sekä kotialuetta.
Etenemisvaihetta hiljaisempi ilmatoiminta antoi ilmavoimille arvokkaan mahdollisuuden kehittää toimintaansa. Tuolloin parannettiinkin muun muassa hävittäjätoiminnan johtamisjärjestelmää.
Asemasodan aikana riviin saatiin myös uutta kalustoa, josta suorituskykyisintä olivat saksalaisvalmisteiset Dornier Do 17- ja Junkers Ju 88 -pommittajat sekä Messerschmitt Bf 109 -hävittäjäkoneet. Kaluston uusiminen oli tarpeen, sillä jatkosodan alun konetyypit alkoivat jäädä sekä lukumäärältään että suorituskyvyltään kohenevan neuvostoliittolaisen ilmavoiman jalkoihin.
Saksasta hankitut Messerschmitt Bf 109:t olivat ilmavoimien parasta hävittäjäkalustoa jatkosodan loppuvaiheen torjuntataisteluiden aikana. Kuvassa ilmavoimien ohjaajia päivystämässä koneidensa luona Utissa vuonna 1943. Kuva: ilmavoimat
Lisäksi Valtion lentokonetehdas teki huomattavan määrän olemassa olevan lentokaluston kehitystyötä sekä suunnitteli ja toteutti pienessä mittakaavassa omia konesuunnitelmia kuten Brewsterin puusiipisen kopion Humun sekä kokopuiset Myrsky- ja Pyörremyrsky-hävittäjät.
Asemasota päättyi kesäkuun yhdeksäntenä 1944 käynnistyneeseen Neuvostoliiton suurhyökkäykseen, jonka aikana suomalaiset vetäytyivät Kannaksella, Aunuksen kannaksella ja Itä-Karjalassa. Ilmavoimat osallistui hyökkäyksen torjuntaan kellon ympäri tapahtunein hävittäjätorjuntalennoin sekä jopa kymmenien koneiden vahvuisten pommittajaosastojen tekemin iskuin.
Ilmapuolustuksen taistelua tuki merkittävällä panoksella hävittäjä-, hävittäjäpommittaja- ja syöksypommittajakalustolla Immolasta käsin toiminut Saksan Luftwaffen lento-osasto Kuhlmey.
Hyökkääjän eteneminen saatiin pysäytettyä Karjalan kannaksella 25.6–9.7. käydyssä Tali-Ihantalan taistelussa, ja myös hyökkäysyritys Viipurinlahden yli sekä heinäkuun 17. päivään jatkunut hyökkäys Vuosalmella torjuttiin
Syyskuussa 1944 solmittuun aselepoon päättyneen jatkosodan aikana ilmavoimien lentokonekalusto saavutti 1 600 ilmavoittoa ja pudotti yli 3000 tonnia räjähteitä. Ilmatorjunta tuhosi 1 030 lentokonetta ja merivoimat 75 konetta.
Taistelutehtävissä tuhoutuneina ja muutoin vaurioituneina menetettiin 182 konetta sekä 160 lentomiehistöjen jäsentä24 joutuessa sotavangeiksi. Ilmavoittoja saavutti peräti 155 ohjaajaa. Heistä 87 saavutti ässä-nimitykseen oikeuttavat yli viisi ilmavoittoa. Suomalaisten lentäjä-ässien määrä on maailmanennätys väkilukuun suhteutettuna.
Sodan ykkösässiksi nousivat 94 ilmavoittoa saavuttanut lentomestari Eino Ilmari Juutilainen sekä 75 ilmavoittoa saavuttanut kapteeni Hans Wind.
Suomalaisten lentäjien hyvään menestykseen talvi- ja jatkosodassa on esitetty monia syitä. Eräänä keskeisenä tekijänä pidetään eversti Richard Lorentzin ja eversti (myöh. kenraalimajuri) Gustaf Erik "Eka" Magnussonin 30-luvulla aloittamaa ja sodan aikana jatkunutta ilmataistelutaktiikan ja ilmapuolustuksen johtamisen kehitystyötä, mikä oli kansainvälisestikin katsottuna hyvin edistyksellistä.
Lorentzin ja Magnussonin muotoilemien periaatteiden mukaisesti hävittäjien johtamisjärjestelmä ja tilannekuva tuli kehittää sellaiseksi että lukumääräisesti niukkaa konekalustoa pystyttiin joustavasti käyttämään ilmaherruuden saavuttamisessa ylivoimaisen vastustajan kanssa taisteltaessa painopistesuunnissa.
Lisäksi he korostivat laadukkaan hävittäjätaktiikka- ja ampumakoulutuksen merkitystä sotaohjaajakoulutuksessa.
LAPIN SOTA
Toisen maailmansodan päätös oli ilmavoimien osalta lokakuussa 1944 alkanut Lapin sota, jossa pääasiassa pohjoiseen Suomeen sijoittuneet saksalaiset joukot karkotettiin sotatoimin aselevon velvoitteiden mukaisesti pois Suomen alueelta.
Pohjois-Suomeen muodostettiin hävittäjä- ja pommikoneista koostunut erikoisosasto, jonka tehtävänä oli tukea maa-armeijan taistelua hävittäjätorjunnan sekä lentotiedustelun ja pommituslentojen avulla. Operaatio oli vaativa pitkien etäisyyksien, huonojen säiden, harvan tukikohtaverkon ja aselevossa kotiutettujen joukkojen aiheuttaman henkilöstöpulan vuoksi. Lisäksi saksalainen lentokalusto oli lukumäärältään ja laadultaan hyvää.
Erikoisosasto menetti huhtikuussa 1945 päättyneessä operaatiossa 60 koneestaan peräti kymmenen. Kuusitoista miehistön jäsentä kaatui ja kaksi joutui vangiksi. Lapin sodan ja koko toisen maailmansodan viimeisen sotalennon teki ilmavoimissa valokuvauslennon huhtikuun neljäntenä päivänä vuonna 1945 suorittanut Dornier-pommittaja.
Jälleenrakennus (1945–60)
Valmet Vihuri -jatkokoulutuskone auttoi ilmavoimia selviämään sodanjälkeisistä vaikeista vuosista. Kone kehitettiin mahdollisimman pitkälle olemassa olevaa sodanaikaista lentokonemateriaalia hyödyntäen. Kuva: ilmavoimat
Jatkosodan päättyminen merkitsi ilmavoimien toiminnan miltei täydellistä pysähtymistä. Syksyn 1944 aselevosta elokuuhun 1945 voimassa ollut liittoutuneiden valvontakomission määräämä lentokielto seisautti koulutus- ja harjoituslentotoiminnan tilapäisesti kokonaan.
Rauhan tulo merkitsi myös kalustovähennyksiä ja muutoksia koko puolustushaaran toimintaan.
Vuonna 1947 allekirjoitettu Pariisin rauhansopimus määritti ilmavoimien taistelukonevahvuudeksi 60 lentokonetta ja henkilöstön enimmäismääräksi 3 000 henkilöä. Sopimus myös kielsi ilmavoimilta sisäisen pommikuorman kuljettamiseen kykenevät lentokoneet sekä ohjus- ja ydinaseet.
Lisäksi Kreivi von Rosenin hakaristitunnus korvattiin nykyäänkin ilmavoimien lentokaluston kansallistunnuksena käytettävällä sinivalkoisella kokardilla.
Supistamisvaatimukset johtivat sota-aikaisen lentokaluston merkittävään vähentämiseen sekä henkilöstön siirtymiseen ilmavoimista siviiliin.
Pommikoneista ja vanhemmasta hävittäjäkonekalustosta suurin osa romutettiin. Puolustushaaran pääkalustoksi jäivät satakunta sota-ajan kovan käytön kuluttamaa Messerschmitt Bf 109 -hävittäjää.
Vuonna 1952 siirryttiin uuteen organisaatioon, jossa loppuvuodesta 1944 perustetut neljä rauhanajan lentorykmenttiä korvattiin kolmella, Tikkakosken Luonetjärvelle, Poriin ja Uttiin sijoitetulla lennostolla. Myöhemmin Hämeen, Satakunnan ja Karjalan lennostoiksi nimettyjen joukkojen päätehtävinä olivat hävittäjätorjunta, koulutuslentotoiminta sekä tiedustelu.
Toisen maailmansodan jälkeisinä vuosina kansainvälisen sotilasilmailun kehitys oli nopeaa. Mäntämoottoriset potkurikonetyypit saivat tehdä tilaa jo sota-aikana ensimmäiset taistelukosketuksensa saaneille suorituskykyisemmille suihkumoottorisille hävittäjille.
Ilmavoimissa kehitystä seurattiin aktiivisesti, mutta siihen päästiin toden teolla mukaan sodan jälkeisten niukkojen vuosien jälkeen vasta 1950-luvun loppupuolella.
Tärkeä merkkipaalu matkalla puolustushaaran modernisointiin oli vuonna 1951 käyttöön otettu Valtion lentokonetehtaan suunnittelema ja rakentama Vihuri-jatkokoulutuskone. Vihureille sattui lukuisia laajasti julkisuutta saaneita onnettomuuksia, mutta koneen merkitys oli silti ilmavoimille huomattava. Se toi kaivattua helpotusta kalustotilanteeseen ja piti lentokoulutuksen pyörät pyörimässä vuosikymmenen loppuun asti.
De Havilland Vampire aloitti suihkukonekauden ilmavoimissa. Kuva: ilmavoimat
Vuonna 1953 ilmavoimat sai ensimmäisen suihkukoneensa Britanniasta tehtyjen de Havilland Vampire -hankintojen myötä. Vampirea seurasivat niin ikään saarivaltakunnasta vuonna 1957 ostetut suorituskykyisemmät Folland Gnat -suihkuhävittäjät, joilla ylitettiin äänennopeus ensimmäistä kertaa Suomessa.
Vuonna 1958 tehtiin vielä kaksi hankintaa, jotka osoittautuivat ajan myötä erittäin kannattaviksi. Saab Safir -koulukoneet ja Fouga Magister -suihkuharjoituskoneet palvelivat 1980-luvulle asti. Ne tarjosivat hyvän pohjan ohjaaja-aineksen kouluttamiselle tulevien vuosikymmenien yhä suorituskykyisempään hävittäjäkonekalustoon.
Samana vuonna poistui myös käytöstä viimeinen sodassa mukana ollut lentokonetyyppi, Bristol Blenheim -pommittaja.
Myös ajanmukaisen, koko valtakunnan kattavan ilmavalvontatutkaverkon ja kalliosuojiin sijoitettujen ilmapuolustuksen johtopaikkojen rakentaminen käynnistettiin 1950-luvulla.
Yliääniaika alkaa (1960-luku)
Folland Gnat oli hankinta-aikanaan 1950-luvun lopun mittapuulla melko suorituskykyinen suihkuhävittäjä. Seuraavan vuosikymmenen haasteisiin se ei enää kuitenkaan täysin pystynyt vastaamaan. Kuva: ilmavoimat
1960-luvulle tultaessa nopea ilmailuteknologian kehitys asetti kasvavia vaatimuksia Suomen ilmapuolustukselle.
Ilmapuolustuksen valvontakyvyn ja lentokaluston suorituskyvyn oli vastattava tilanteeseen, jossa ilmatilassa liikkui moninkertaisella äänennopeudella ja jopa kymmenientuhansien metrien korkeudessa lentäviä maaleja.
Vuosikymmenen alussa ilmavoimat saattoi reagoida uusiin ilmauhkiin vain rajoitetusti. Puolustushaaran suorituskykyisintä kalustoa edustivat kaksitoista vaakalennossa vain aliääninopeuteen ja 12 kilometrin lakikorkeuteen kykenevää Gnat-hävittäjää, eikä valvonta- ja johtamisjärjestelmäkään vastannut täysin ajan vaatimuksia.
Tilanne koheni vuonna 1962, kun Neuvostoliitosta hankittiin laivueen verran MiG-21F -torjuntahävittäjiä, jotka sijoitettiin Utista Rissalaan siirtyneen Karjalan Lennoston sekä Luonetjärvellä toimineen Hämeen Lennoston kalustoksi.
Kaksinkertaisen äänennopeuden ja lähes 20 kilometrin operointikorkeuden saavuttamiseen kyennyt MiG oli hankinta-aikanaan kansainväliselläkin mittapuulla katsottuna ajanmukainen ja suorituskykyinen hävittäjä. Torjuntakykyä paransi osaltaan Pariisin rauhansopimukseen neuvotellun muutoksen nojalla koneeseen saatu lämpöhakuinen K-13 -ilmataisteluohjus.
Hävittäjätorjunnan ohella myös ilmavoimien johtamis-, valvonta- ja tukeutumisjärjestelmä ottivat huomattavia kehitysaskeleita. Ilmavalvonnan tutkaverkosto oli jo 50-luvulla rakennettu koko maan kattavaksi, mutta uudella vuosikymmenellä hankittu suurkantamatutkakalusto laajensi sen valvontakykyä merkittävästi.
Kuusikymmentäluvulla rakennettiin myös ilmapuolustuksen johtopaikoiksi suojatiloihin sijoitetut pääjohtokeskukset ilmavoimien lennostojen yhteyteen.
Lisäksi ilmavoimissa aloitettiin työ kriisiajan hajautettujen maantietukikohtien perustamiseksi eri puolille maata.
MiG-21F edusti hankinta-aikanaan 60-luvun alussa torjuntahävittäjien kansainvälistä huipputasoa. Kuva: ilmavoimat
Vuosikymmenen aikana perustettuja uusia ilmavoimien joukkoja olivat Karjalan Lennostosta eriytetty Kuljetuslentolaivue Utissa sekä Kauhavalla toimivasta Ilmasotakoulusta itsenäiseksi oppilaitokseksi lohkaistu Ilmavoimien Teknillinen koulu.
Hämeenlinnasta Luonetjärvelle siirtyneestä Ilmavoimien Viestipataljoonasta puolestaan tuli Ilmavoimien Viestikoulu. Lisäksi jo ennen sotia Tampereen Härmälässä alkanut Koelentueen toiminta siirtyi kokonaan Kuoreveden Halliin.
Lentokalustossa käyttöön otettiin MiGien lisäksi myös kaksi muuta täysin uutta ilma-alustyyppiä, Puolustusvoimien ensimmäiset helikopterit, puolalaisvalmisteiset SM-1:t palvelivat neljä vuotta. Maalinhinaus- ja valvontakäyttöön puolestaan ostettiin suihkumoottorisia Iljushin Il-28 -pommittajia Neuvostoliitosta.
Jokasään torjuntakyky saavutetaan (1970-luku)
Ruotsalaisen Saab Draken -torjuntahävittäjän hankinnat antoivat ilmavoimille jokasään torjuntakyvyn 1970-luvulla. Kuva: ilmavoimat
1970-lukua on luonnehdittu aikakaudeksi, jolloin ilmavoimat saavutti sodanjälkeisen jälleenrakennusvaiheen jälkeen vihdoin ajanmukaisen tason kalustonsa ja toimintansa osalta.
Keskeinen osa seitsemänkymmentäluvulla tapahtunutta ilmavoimien suorituskyvyn kehitystä olivat lentokalustohankinnat. Vuonna 1972 ilmavoimat otti merkittävän kehitysaskeleen ja saavutti jokasään torjuntakyvyn, kun ruotsalaiset Saab Draken -torjuntahävittäjät saatiin käyttöön.
Drakenin tärkeimpiä uusia ominaisuuksia aiempaan lentokalustoon verrattuna olivat tutka sekä puoliaktiiviset tutkaohjukset, joiden avulla voitiin suorittaa torjuntoja ensimmäistä kertaa kaikissa sää- ja valaistusolosuhteissa.
Uutta aiempaan lentokalustoon verrattuna oli myös mahdollisuus ampua kohtilentävää maalia ohjuksella, kun aiemmin ammunta oli suoritettava aina takasektorista.
Drakenien saapumisen myötä myös ilmapuolustuksen kattavuus laajeni. Aiemmin Ilmavoimien suorituskykyisin lentokalusto oli ollut sijoitettuna pääasiassa eteläiseen Suomeen, mutta nyt Gnat-koneista luopunut Hämeen lennosto varustettiin Drakeneilla ja siirrettiin uuteen päätukikohtaansa Rovaniemelle. Sittemmin joukko-osasto nimettiin Lapin lennostoksi.
Jokasään torjuntakykyä vahvistettiin edelleen MiG-21 -hävittäjän uuden, tutkalla varustetun BIS-version vuonna 1978 alkaneiden hankintojen muodossa. Koneet sijoitettiin aiempien neuvostosuihkuhävittäjien tapaan Karjalan Lennostoon Rissalaan.
Neuvostoliittolaisvalmisteiset MiG-21BIS -torjuntahävittäjät muodostivat ilmavoimien päälentokaluston yhdessä Drakenien kanssa 1990-luvun puoliväliin asti.
Lentokalustohankintojen ohella ilmapuolustuksen suorituskykyä paransivat muun muassa kotimainen uusien matalavalvontatutkien kehityshanke sekä ensimmäisten ilmatorjuntaohjusten hankinta maavoimien joukoille.
Vuosikymmenen organisaatiomuutoksiin Ilmavoimissa kuuluivat Hämeen lennoston siirron lisäksi Ilmavoimien Teknillisen koulun siirtyminen Kauhavalta Kuoreveden Halliin. Lisäksi Ilmavoimien esikunta muutti Helsingistä suojatiloihin Luonetjärvelle vuonna 1972.
Seitsemänkymmentäluvulla käynnistettiin myös Porissa toimineen Satakunnan lennoston uuden tukikohdan rakentamistoimet Pirkkalassa.
Lisäksi vuosikymmenellä aloitettiin 1950-luvulla ostetun koulu- ja harjoituskonekannan korvaaminen uuden torjuntahävittäjäkaluston vaateisiin sopivalla kalustolla.
Liikkeelle laitettiin kotimaisen Valmet Vinka -alkeiskoulukoneen kehitystyö eli niin sanottu Leko-70 -hanke sekä Fougaa seuraavan suihkuharjoituskoneen hankinta. Fougan seuraajaksi valittiin brittiläisvalmisteinen Hawk. Valinnan yhteydessä tehtiin huolellinen eri kone-ehdokkaiden evaluaatioprosessi, josta saatuja oppeja on hyödynnetty myös myöhempien vuosikymmenten lentokalustohankinnoissa.
Hävittäjätorjunta vahvistuu (1980–95)
Hawk-suihkuharjoituskoneet ajanmukaistivat ilmavoimien lentokoulutusta 1980-luvulla. Kuva: ilmavoimat
Kahdeksankymmentäluku alkoi ilmavoimissa uuden lentokaluston vastaanottamisella, kun Satakunnan lennosto sai vuonna 1980 ensimmäiset brittiläiset Hawk-suihkuharjoituskoneet.
Hawk muodosti hyvän pohjan ohjaajien kouluttamiselle torjuntahävittäjäkalustoon, sillä kone oli riittävän suorituskykyinen ja vaativa hävittäjätaktiikan taitojen opiskelualusta.
Vuosikymmenen alkupuolella uusittiin myös yhteys-, kuljetus- ja maalinhinauskonekalustoa. Ajan uusia tyyppejä olivat Fokker F.27, Learjet 35 A/S sekä Piper Chieftain. Hankintojen onnistumisesta kertoo se, että kaikilla konetyypeillä oli edessä vuosikymmenten palvelusura ilmavoimissa.
1980-luvulle saakka ilmavoimien torjuntahävittäjäkalusto oli sijoitettuna neuvostovalmisteisilla MiGeillä varustettuun Karjalan Lennostoon ja ruotsalaisilla Drakeneilla toimineeseen Lapin lennostoon. Satakunnan lennoston pääkalustona olivat ensin Fouga- ja sitten Hawk-suihkuharjoituskoneet.
Vuonna 1985 Porista Pirkkalaan siirtyvälle Satakunnan lennostolle hankittiin torjuntahävittäjäkalustoksi Drakeneita. Samaan aikaan jatkettiin myös MiG-21BIS -hankintoja. BIS-koneet korvasivat vanhenevia MiG-21F -koneita Karjalan lennoston ja Luonetjärvellä toimineen Tiedustelulentolaivueen käytössä.
80- ja 90-luvun kuluessa ilmapuolustusta kehitettiin monipuolisesti muun muassa hävittäjätaktiikan sekä johtamis- ja valvontajärjestelmien osalta. Myös torjuntahävittäjäkalusto kävi läpi modifikaatio-ohjelmia, joilla ylläpidettiin ja parannettiin sen suorituskykyä aina vuosituhannen vaihteen tienoille ulottumaan arvioidun elinkaaren loppupuolelle asti.
Yhdeksänkymmentäluvulla yhteyskonekalustoa vahvistettiin toistaiseksi viimeisen kotimaassa valmistetun ja suunnitellun sotilaslentokoneen, Valmet Redigon, hankinnoin. Myös Hawk-koneista tehtiin vuonna 1993 täydennyshankintoja.
Kahdeksankymmentäluvun lopulla aloitettiin myös seuraajan etsiminen ikääntyvälle ja suorituskyvyltään jo kansainvälisestä kärjestä jäämässä olleelle Draken- ja MiG-kalustolle.
Hävittäjäkisan ehdokkaiksi ilmoittautuivat ranskalainen Mirage 2000-5, ruotsalainen JAS 39 Gripen, yhdysvaltalaiset F-16 C/D Fighting Falcon ja F-18 C/D Hornet sekä neuvostoliittolainen MiG-29. Näistä neljä ensimmäistä valikoituivat tarkemman evaluaation kohteeksi, ja ne koelennettiin talvella 1992 Hallissa.
Toukokuussa 1992 julkistettiin hankintapäätös, jonka mukaan McDonnell Douglas (nyk. Boeing) F-18 Hornet valikoitui ilmavoimien seuraavaksi torjuntahävittäjätyypiksi. Aiempien Fouga-, Draken- ja Hawk-hankintojen tapaan kaupan yhteydessä sovittiin laajasta koneiden kotimaisesta kokoonpanosta.
57 yksipaikkaista Hornetia koottiin Suomessa ja seitsemän kaksipaikkaista konetta Yhdysvalloissa. Henkilöstön perehdyttäminen uuteen konetyyppiin aloitettiin vuonna 1994, kun koneen vastaanottoon valmistautuvia ohjaajia ja lentotekniikan henkilöstöä alettiin kouluttaa Yhdysvalloissa.
Hornetin kausi (1995–)
Hornetit ovat olleet ilmavoimien käytössä reilut kaksikymmentä vuotta. Kuva: ilmavoimat
Hornet-hankinta merkitsi ilmavoimissa uuden aikakauden alkamista. Moderni ja tehokas päälentokalusto on muodostanut hyvän pohjan ilmapuolustuksen kehittämiselle.
Ilmavoimat vastaanotti ensimmäiset Hornetinsa, kuusi kaksipaikkaista F-18D -konetta marraskuussa 1995, jolloin ne lennettiin Yhdysvalloista Pirkkalaan. Vuonna 1996 valmistui ensimmäinen yksipaikkainen F-18C Patria Finavitecin tuotantolinjalta. Koko tuotantosarja oli valmis vuonna 2000, ja samana vuonna myös kaikki ilmavoimien kolme lennostoa oli varustettu uudella torjuntahävittäjäkalustolla.
Siirtyminen Drakenia ja MiG-21:tä useita hävittäjäsukupolvia uudempaan Hornetiin merkitsi ilmavoimille huomattavaa kehitysharppausta.
Eräitä tärkeimpiä uuden kaluston ominaisuuksista olivat moderni pulssidopplertutka sekä tehokkaat AMRAAM-tutkaohjukset. Ne paransivat tilannekuvaa ja lisäsivät merkittävästi torjuntakykyä aiempaa pidemmille etäisyyksille.
Hornetin digitaaliset järjestelmät myös helpottavat tuntuvasti lentäjän työkuormaa ja mahdollistavat monipuolisen päivitettävyyden. Lisäksi kone voitiin helposti liittää osaksi 90-luvun lopulla käyttöön tullutta edistyksellistä kotimaista Ilmapuolustuksen tulenkäytön johtamisen tilannehallinta- eli ITTH-järjestelmää.
Hornet-aikakausi on merkinnyt ilmavoimille myös kansainvälisen yhteistyön tiivistymistä.
Suomen liityttyä Euroopan unioniin ja Naton rauhankumppanuusohjelmaan ilmavoimat on osallistunut kansainvälisiin lentotoimintaharjoituksiin kotimaassa ja ulkomailla vuodesta 2000 lähtien.
Kansainvälisten yhteyksien kautta ilmavoimille tarjoutuu näköalapaikka sotilasilmailun globaaliin kehitykseen, tilaisuus omaksua maailmalla hyväksi havaittuja käytäntöjä ja toimintatapoja osaksi omaa toimintaa sekä harjoitella ilmapuolustuksen tehtäviä realistisesti maailman parhaiden ilmavoimien kanssa.
Lisäksi ilmavoimat on luonut ja evaluoinut valtioneuvoston vuoden 2004 turvallisuus- ja puolustuspoliittisen selonteon velvoitteen mukaisesti kansainvälisen valmiusyksikön.
Ilmavoimilla on ollut vuoden 2010 alusta lähtien mahdollisuus lähettää kuuden Hornet-hävittäjän ja 250 henkilön vahvuinen lento-osasto sotilaallisiin kriisinhallintatehtäviin, mutta se edellyttää erillistä valtionjohdon päätöstä ja yksikön kokoamista.
Hornet-hankinnan tultua päätökseensä on 2000-luvulla on uusittu muutakin ilmavoimien lentokalustoa. Vuodesta 2007 alkaen hankittiin Fokker F27:iä korvaavat CASA C-295M -kuljetuskoneet, ja vuonna 2010 riviin tulivat Piper Chieftain- ja Redigo-kaluston tilalle hankitut sveitsiläisvalmisteiset Pilatus PC-12NG -yhteyskoneet.
Vuonna 2011 käyttöön tulivat myös Sveitsin ilmavoimilta ostetut Hawk Mk 66 -suihkuharjoituskoneet. Ne korvaavat lentokoulutuskäytössä osan eniten lennettyjä vanhimpia Hawkeja. Kaikkiin tulevaisuudessa käyttöön jääviin Hawkeihin toteutetaan ohjaamon modernisointiohjelma. Vuonna 2016 puolestaan alkoivat Vinkat korvaavien Grob G 115E -alkeiskoulukoneiden toimitukset ilmavoimille.
1990-luvun uudistuksiin kuului Hornet-hankinnan lisäksi myös ilmavoimien vastuulla 1960-luvulta asti olleen Puolustusvoimien helikopteritoiminnan siirtyminen Maavoimille Utin Jääkärirykmenttiin. Vuonna 1997 Utissa toiminut Kuljetuslentolaivue siirrettiin Tikkakoskelle, jossa se toimi vuodesta 2012 alkaen toimeenpantuun puolustusvoimauudistukseen asti Tukilentolaivueen nimellä.
2000-luvun puolivälissä uudistettiin ilmavoimien koulutusjärjestelmää. Vuonna 2005 Vinkoilla tapahtuva peruslentokoulutus annettiin aina ilmavoimien alkuajoilta asti koneiden huolto-, korjaus- ja kokoonpanotoimintaan osallistuneen puolustusteollisuuskonserni Patrian toteutettavaksi.
Tätä yhteistyötä varten pääasiassa Kauhavalle sijoitettuna ollut Vinka-kalusto siirrettiin Tikkakoskelle.
Samalla aiemmin lennostoihin hajautettuna toiminut Hawk-kalusto keskitettiin Kauhavalle, jossa annettiin keskitetysti ilmavoimien ohjaajien jatko- ja taktinen lentokoulutus.
Samassa yhteydessä Kauhavalla toimiva Ilmasotakoulu nimettiin Lentosotakouluksi. Ilmavoimien Viestikoulu Tikkakoskella puolestaan nimettiin uudelleen Ilmasotakouluksi.
Vuonna 2012 käynnistyneessä puolustusvoimauudistuksessa ilmavoimien organisaatiorakenne koki erään suurimmista muutoksista koko puolustushaaran historian aikana.
Uudistuksen myötä Hornet-lentotoiminta keskitettiin Lapin ja Karjalan lennostoihin. Satakunnan lennostosta tehtiin kuljetus- ja tutkimuslentotoimintaan keskittyvä joukko-osasto, johon kuuluvaan Ilmataistelukeskukseen liitettiin aiemmin Hallissa toiminut Koelentokeskus ja jonka alaisuuteen siirtyi myös Tukilentolaivue. Lisäksi ilmavoimien Hawk-suihkuharjoituskonekoulutus ja lentoteknillinen koulutus keskitettiin Ilmasotakouluun Tikkakoskelle. Tämän seurauksena Ilmavoimien Teknillinen Koulu lakkautettiin vuoden 2013 ja Lentosotakoulu vuoden 2014 lopussa.
Samalla ilmavoimat luopui Satakunnan lennoston 3. Pääjohtokeskuksesta ja perusti Ilmavoimien esikunnan yhteyteen Ilmaoperaatiokeskuksen (IOK), joka vastaa Suomen ilmapuolustuksen operatiivisesta johtamisesta. Lisäksi Ilmavoimien Materiaalilaitos liitettiin osaksi uutta Puolustusvoimien logistiikkalaitosta.
CASA C-295M -kuljetuskoneet edustavat 2000-luvun lentokalustohankintoja. Kuva: ilmavoimat
Ilmavoimat on pyrkinyt koko historiansa ajan aktiivisesti kehittämään suorituskykyään. Tälläkin hetkellä puolustushaaralla on käynnissä hankkeita, jotka turvaavat Suomen ilmapuolustuksen iskukyvyn myös tulevaisuudessa.
Kuluvan vuosikymmenen aikana käynnissä on ollut muun muassa ilmavalvontatutkien uusinta- ja päivitysprojekti sekä Hornet-kaluston elinkaaripäivityshankkeita.
Vuonna 2016 valmistuneiden Hornetien Mid-Life Update 1 ja 2 -päivitystöiden yhteydessä parannettiin Hornetien ilmataistelukykyä, tehtiin koneen loppuelinkaaren suorituskykyä turvaavia muutostöitä ja hankintoja ja otettiin käyttöön alun perin monitoimihävittäjäksi suunnitellun koneen ilmasta maahan -toimintakyky. Tämän merkiksi suomalaisten Hornetien tyyppimerkintään F/A-18 liitettiin konetyypin pääkäyttäjämaa Yhdysvaltojen merkintäkäytännöstä tuttu ilmasta maahan -kykyä kuvaava A-kirjain.
Ilmasta maahan -suorituskyvyn avulla ilmavoimat valmistautuu hävittäjätorjunnan lisäksi tukemaan omaa ja muiden puolustushaarojen taistelua kauaskantoisten täsmäaseiden vaikutuksen avulla.
Samaan aikaan kun ilmavoimat pitää huolta Hornetien suorituskyvyn säilymisestä konekaluston loppuelinkaaren ajan, valmistaudutaan puolustushaarassa myös nykyisen monitoimihävittäjäkaluston käyttöiän päättymisen jälkeiseen aikaan. Vuonna 2015 käynnistyneen HX-hävittäjähankkeen tavoitteena on korvata 2025 alkaen käytöstä poistuvien Hornetien suorituskyky monitoimihävittäjään perustuvalla ratkaisulla.
Puolustushaarat
Ilmavoimat
Ilmavoimat vastaa ilmapuolustuksesta ja ilmaoperaatioista. Lisäksi se tukee muita viranomaisia ja toteuttaa kriisinhallintatehtäviä.
Tietoa nykypäivän Ilmavoimista