Karjalan lennoston historia ja perinteet

Karjalan lennoston juuret johtavat Vapaussodan aikoihin Karjalan Kannakselle Antrean lentoasemalle (nyk. Kamenogorsk), jonne sijoitettiin maaliskuun lopulla 1918 Suomen Ilmailuvoimien Lento-osasto II. Karjalan Armeijakunta perusti komentajansa eversti Aarne Sihvon johdolla Antreaan oman Ilmailuosastonsa huhtikuun puolivälissä.

Kuvaavaa koko Ilmailuvoimien alkuajan toiminnalle oli, että ensimmäiset lentokoneensa Lento-osasto II sai poikkeuksellisella tavalla. Ryhmä venäläisiä valkoisia lentäjiä siirtyi Suomen puolelle 10. ja 11. huhtikuuta 1918 ja toi mukanaan Pietarista Kolomäen lentokentältä kaksi Nieuport 10 -tiedustelukonetta, kaksi Nieuport 11 -hävittäjää sekä yhden Stetinin M-9 -lentoveneen. Antreassa lentotoiminta aloitettiin 13. huhtikuuta, jolloin yliluutnantti Otto Ilmarinen suoritti tiedustelulennon rintamalinjoille kello 07.35–08.10.

Karjalan lennoston joukko-osastoperinteen syntyhetkenä voidaan pitää 23. huhtikuuta 1918, kun ylipäällikkö, kenraali Mannerheim antoi käskyn liittää Suomen Ilmailuvoimien Lento-osasto II:sen Ilmailuosastoon. Sijoituspaikaksi käskettiin Utti. Samalla tuli perustettua ensimmäinen hävittäjäyksikkö, joten Karjalan lennosto kantaa suomalaisen hävittäjäilmailun perinteitä.

Antrean ja Utin kentät olivat keväällä 1918 niin pahan kelirikon vallassa, että Lento-osasto II siirtyi toukokuun alkupäivinä Lappeenrantaan, jossa se jatkoi lentotoimintaansa ja siirtyi Uttiin 15. kesäkuuta 1918. Samalla sen nimi muutettiin Utin lentoasemaksi. Utin lentoasema aloitti lentotoimintansa elokuussa ja sai oppilaansa yksinlentovaiheeseen 28.9. mennessä. Tätä päivää vietetään Karjalan lennoston perinnepäivänä, sillä tuosta hetkestä voidaan myös itsenäisen joukko-osastotoiminnan katsoa alkaneen.

Utin lentotukikohta oli kehnossa kunnossa, sillä sieltä puuttuivat talviasuttavat tilat niin henkilöstöltä kuin kalustoltakin. Tämän takia Utin lentoasema siirtyi Lento-osasto 3:ksi muuttuneena talvikaudeksi 1918–19 Santahaminaan ja palasi sieltä takaisin Uttiin heinäkuussa 1919. Samalla sen nimi muutettiin Ilmailuasema II:ksi. Utti oli tästä lähtien sotavuosia lukuun ottamatta Karjalan lennoston perinnejoukko-osastojen kotitukikohta aina vuoteen 1961 asti, jolloin se siirtyi Rissalaan.

Utista suomalaisen hävittäjäilmailun kehto

Alkuhaparoinnin jälkeen varsinaiseen hävittäjäkoulutukseen päästiin 1930-luvun alkupuoliskolla, kun Gloster Gamecock -hävittäjäkoneita ("Kukko") hankittiin ilmavoimille. Kukko oli ensimmäinen ilmavoimien käytössä ollut hävittäjäkoulutuksen mahdollistama kone.

Kun Utin Lentoasema 1:ssä palveli samaan aikaan jääkärieversti Väinö Virkkusen komennossa Lentolaivue 24:n komentajana majuri Richard Lorentz ja lentueen päällikkönä kapteeni Gustaf Erik (Eka) Magnusson, oli hävittäjäkoulutuksen käynnistyminen taattu. Tältä ajalta onkin peräisin sanonta Utista hävittäjäilmailun kehtona.

Hävittäjähankinnatkin alkoivat tuottaa tulosta, sillä 97 kappaletta Fokker D.XXI -koneita saatiin käyttöön vuosien 1937–39 aikana. Koneet sijoitettiin Lentolaivue 24:lle Uttiin.

Talvisodassa torjuntanäyttö, jatkosodassa turvattiin itsenäisyys

Karjalan lennosto lähti Talvisotaan Lentorykmentti 2:na eversti Richard Lorentzin johdolla. Rykmentin laivueet, Lentolaivue 24, 26 ja 28 olivat iskukykyisiä ja ampuivat alas yhteensä 198 viholliskonetta omien taistelumenetysten ollessa yhteensä 31 konetta. Näkyvimpänä tapauksena oli luutnantti Jorma Sarvannon maailmanennätys Fokker D.XXI -hävittäjällä hänen ampuessaan alas loppiaisena 1940 kuusi viholliskonetta viidessä minuutissa.

Jatkosodassa Suomen ilmavoimilla oli jo kaksi hävittäjärykmenttiä, Lentorykmentit 2 ja 3. Jatkosodan merkittävin tulos hävittäjätoiminnassa oli keskitetyn torjunnan mahdollistaman valvonta- ja johtamisjärjestelmän rakentaminen. Lentorykmentti 2:n komentajalla, eversti Richard Lorentzilla sekä Lentolaivue 24:n ja vuodesta 1943 Lentorykmentti 3:n komentajalla, everstiluutnantti Eka Magnussonilla ja hänen erinomaisilla alaisillaan oli tässä tärkeä merkitys, sillä ilman heidän henkilökohtaista panostaan ei järjestelmää olisi saatu luotua.

Jatkosodan alussa käytössä olivat Brewster-, Morane-, Fiat- ja Curtiss-hävittäjät, ja sodan lopussa Messerschmitt-hävittäjät. Tulokset olivatkin erinomaiset, sillä ylivoimaisen vihollisen hyökkäykset pystyttiin torjumaan: saavutettiin torjuntavoitto ja Suomi säilytti itsenäisyytensä. Kaikkiaan hävittäjärykmentit ampuivat Jatkosodan aikana alas noin 1 600 viholliskonetta omien tappioiden ollessa 253 konetta. Osoituksena hyvistä taidoista Lentorykmentti 2:n ja 3:n ohjaajista kaikkiaan 11 sai Mannerheim-ristin. Heistä kaksi, kapteeni Hans Wind ja lentomestari Ilmari Juutilainen, nimettiin ritareiksi kaksi kertaa.

Sotien jälkeen

Jatkosodan jälkeen Lentorykmentti 2 sijoitettiin Rissalaan, jossa se toimi aina lakkauttamisvuoteensa 1952 saakka, jonka jälkeen sen osat liitettiin Utin Lentorykmentti 3:een sekä muihin ilmavoimien joukkoihin. Lentorykmenttien nimet muutettiin lennostoiksi vuoden 1952 alussa, ja näin Uttiin tuli 3. Lennosto. Koko sotien jälkeinen aika oli lennostossa vaikeaa aikaa, sillä lentokoneet vanhenivat, ja lentotunteja oli vähän. Lisäksi Utin tukikohta hiekkapäällysteisine kiitoteineen ei mahdollistanut suihkukoneitten käyttöä muuta kuin talvella. Tästä tulikin sanonta koko ilmavoimiin, sillä lumisadetta pidettiin "Utin asfalttina".

1950-luvun puolivälissä tehtiin päätös lennoston siirtämisestä pois Utista. Uudeksi päätukikohdaksi valittiin Rissala, jonne Lennosto Karjalan lennostoksi nimettynä siirtyi vuonna 1961. Lentotoiminta oli aloitettu jo vuotta aikaisemmin, kun Lentolaivue 24:n perillinen Hävittäjälentolaivue 31 siirtyi Rissalaan uusien suihkuharjoituskoneitten Fouga Magisterien kanssa 20. huhtikuuta 1960. Lennoston siirtymisen yhteyteen ajoittui uuden, sotien jälkeen ensimmäisen nykyaikaisen torjuntahävittäjäkaluston, MiG-21F:n, hankinta ja sijoittaminen Karjalan lennostoon. Tästä alkoi uusi aika koko ilmavoimissa.

MiG-21 oli käytössä Karjalan lennostossa aina vuoteen 1998 saakka, yhteensä 35 vuotta. MiGien aikana lennosto joutui sopeuttamaan venäläisen, suurvalta-ajattelumallin mukaan suunnitellun hävittäjäkaluston suomalaisiin olosuhteisiin ja toimintaresursseihin. Suomalaisen järjestelmän luominen osoittautui erinomaiseksi asiaksi, sillä se varmisti ammattitaitoisen ja nopean siirtymisen MiG-21:stä F-18 Hornet -hävittäjään 1990-luvun puolivälissä.

Heikki Lahtela
Lähde: Veli Pernaa, Karjalan Lennoston Historia 1918–1980

Perinteet

Karjalan lennoston lippu

Lennoston lipun koboltinsinisessä lippukankaassa on musta valkoreunainen hakaristi kuuden renkaan tapaan asetetun valkoisen siiven ympäröimänä. Tankoa lähinnä olevassa yläkulmassa on Karjalan maakuntatunnus. Lipun koko on 120 x 142 cm ja tangonkärkenä on leijonakärki. Lippu vahvistettiin 8.11.1957 ja vihittiin 4.6.1958. Sen on suunnitellut Olof Eriksson Olavi Seeven ehdotuksen pohjalta.

Kunniamarssi

Sinivalkoinen marssi

Säveltäjä: Aimo Mustonen
Sovitus: Teuvo Laine
Vahvistettu kunniamarssiksi 24.2.1978

Joukko-osastotunnus

Joukko-osastotunnus muodostuu ilmavoimien siipiparista, jossa päätunnuksena ovat Karjalan maakuntavaakunan käsivarret kruunuineen. Karjalan vaakunan tunnukset kruunuineen juontavat alkunsa 1500-luvun lopulta. Lennoston käsivarsikuvioinen siipiparitunnus vahvistettiin 28.10.1967.

Lennoston risti

Joukko-osastoristi muodostuu Yrjönristin sisällä olevasta hakarististä, jonka siipikehän erikoistunnuksena ovat kultaiset Karjalan maakuntavaakunan käsivarret. Ensimmäisessä joukko-osastoristissä miekat ja tunnus olivat siipikehän sisällä. Ristin on suunnitellut Kai Kytöpuro ja se on vahvistettu 15.1.1980. Myöhemmin risti yhtenäistettiin muiden ilmavoimien joukko-osastojen kanssa samanlaiseksi ja miekat sekä maakuntatunnus suurennettiin ja nostettiin siipikehän päälle.

Vuuosipäivä

Karjalan lennoston vuosipäivää vietetään 28. syyskuuta. Se perustuu ajankohtaan 28.9.1918, jolloin ensimmäinen Utin ohjaajakurssi oli päässyt yksinlentovaiheeseen.

Karjalan lennoston kilta

Karjalan lennoston killan löydät Maanpuolustuskiltojen liitto ry:n sivuilta.