Aluepartiointi on kaikkien tyypillisin tehtävä kenttäasemallemme. Noin 80 prosenttia vuoden aikana suoritetuista tehtävistä koostuu aluepartioinnista.
Aluepartioinnissa tehtävänämme on kerätä tietoa teiden kunnosta, tavallisten ihmisten elinolosuhteista, toimintaympäristöstä, kaikesta epätavallisesta toiminasta sekä osoittaa YK:n läsnäoloa. Kohteenamme eräänä päivänä oli pieni kylä noin kolmen tunnin ajomatkan päässä kenttäasemalta.
Aloitimme päivän lyhyellä käskynannolla, jonka jälkeen nousimme kahteen partioautoon. Matkan aikana seurasimme tilannetta alueella. Tällä kertaa emme havainneet mitään tavallisuudesta poikkeavaa, teiden kuntokin oli samaa tasoa kuin edellisellä vierailullamme tällä alueella. Radion kuuluvuus oli puolestaan poikkeuksellisen hyvä ja hyvä niin, sillä toimintatapaamme kuuluu ilmoittaa sijainti kerran tunnissa sanomia välittävälle kenttäasemalle.
Matkan aikana pysähdyimme kolme kertaa Pakistanin armeijan tai poliisin tarkastuspisteille, alueella liikkuvista pidetään tarkasti kirjaa. Perillä kylässä pysähdyimme keskustelemaan kylän vanhimman, kauppiaan ja paikallisen poliisin kanssa. Kerroimme heille sotilastarkkailijoiden tehtävistä, vaihdoimme kuulumiset sekä keskustelimme alueen turvallisuustilanteesta.
Kun nousimme ulos partioautoistamme, kului noin minuutti ja paikalle oli kerääntynyt jo kymmeniä uteliaita ihmisiä. Kaikki halusivat tietää, millä asialla olimme. Noin viidessä minuutissa paikalle saapui myös kylän vanhin. Tieto tulostamme liikkui nopeasti.
Kyläläisille edustimme Pakistaniin tulleita vieraita, joille tarjotaan vain kaikkein parasta. Nopeasti meille tuotiin muoviset tuolit ja pöytä. Tämän jälkeen tiedusteltiin millä tavoin valmistettua teetä halusimme juoda. Kieltäytyminen ei luonnollisesti olisi tullut kysymykseenkään.
Viivyimme kyläläisten vieraina noin 45 minuuttia. Yhteiskuvia ottaessa olo oli välillä kuin suuremmallakin julkkiksella. Paluumatkalle lähdimme hyvillä mielin, sillä olimme onnistuneet lisäämään paikallisten tietämystä omasta toiminnastamme.
Paluumatkan aikana ihmettelin jälleen kerran paikallista liikennekulttuuria. Kukaan ei tarkasta ajoneuvojen kuntoa, ajotaidosta puhumattakaan. Välimatkoja ei mitata kilometreissä, vaan tunneissa. Välimatkat ovat pitkiä ja polttoaine kallista paikallisten tulotasoon suhteutettuna. Siksi autoihin otetaan kyytiin niin paljon ihmisiä, tavaraa ja eläimiä kuin mahdollista.
Kun sisätilat ovat täynnä, jatketaan täyttöä ulkopuolelta, eikä tässä puuhassa kekseliäisyydelle ole rajoja. Kuljettajan apuna on yleensä apupoika, joka kerää matkalaisilta heidän pois jäädessään pienen korvauksen matkasta. Neljän kuukauden aikana on tullut vastaan mitä ihmeellisimpiä virityksiä, harmi ettei kamera ole aina ollut valmiina.
Kenttäaseman ruokailuajat suunnitellaan päivän tehtävän mukaisesti. Melko usein tehtävien kesto on sellainen, ettemme ehdi lounaaksi takaisin kenttäasemalle ja pysähdymme syömään paikallisiin ruokapaikkoihin. Välillä tilaamme vain pientä välipalaa, toisinaan syömme kunnon lounaan. Välipalana on yleensä liha- tai kanavartaita, paikallista leipää sekä teetä. Kuljettajat syövät kanssamme, mutta heidän ruokavalikoimansa on paljon laajempi. Sotilastarkkailijat pidättäytyvät hyvin kypsennetyissä ruuissa, koska vatsatauti vaanii alueella jatkuvasti.
Liikenteen lisäksi alituisena vaarana ovat maanvyöryt ja toiminta-alueemme on erityisen altis niille. Jos ja kun sataa, on lähes aina seurauksena maanvyöryjä. Suurin vaara piilee siinä, että paikallisten asukkaiden asunnot jäävät maanvyöryjen alle. Seuraava uhka on, että maanvyöry suistaa tai peittää teillä liikkuvia autoja. Kolmas ja todennäköisin seuraus on, että tiet ovat poikki.
Maanvyöryjen raivaamiseen saattaa mennä useita päiviä, jopa viikkoja. Raivaus alkaa yleensä siten, että paikalle tulee kone, joka avaa toisen kaistan. Tämän jälkeen paikalle tulevat lapio- ja lekamiehet, jotka jatkavat raivausta käsipelillä. Tämäkin raivaus päättyy aikanaan ja yleensä ennen kuin työ on saatu päätökseen. Koneet seisovat teiden varsilla ja raivaus jatkuu satunnaisesti käsipelillä. Kaikki tuntuvat hyväksyvän sen, että vain toinen kaista on käytössä tai asfalttipäällysteen sijaan ajetaan pomppuista ja kivistä tilapäistietä.
Sama pätee luonnollisesti lumivyöryihin vuoristoalueella. Lisäksi vitsauksena ovat maanjäristykset. Viimeksi huhtikuun 10. päivänä istuin toimistossa ja ihmettelin, miksi huonekalut alkoivat huojua. Tunsin selvästi kaksi erillistä heilahdusta ikään kuin joku olisi törmännyt kenttäaseman seinään. Myöhemmin selvisi, että järistyksen keskus oli ollut Afganistanissa ja sen voimakkuus oli noin 7.1.
Komentajakapteeni Kari Laakko. Kirjoittaja toimii kenttäaseman päällikkönä UNMOGIP-operatiossa Kashmirissa.
