Sotilastarkkailijan viikkoon kuuluu silloin tällöin myös virallisempia vierailuja, joita valmistellaan laatimalla virallinen pyyntö useita viikkoja etukäteen. Yhtenä päivänä vierailimme eräässä Pakistanin armeijan yksikössä.
Vierailumme tarkoituksena oli kerätä tietoa alueen ja yksikön vastuulla olevan tulitaukolinjan turvallisuustilanteesta, lisätä luottamusta yksikön päällystön ja tarkkailijoiden välillä sekä osoittaa YK:n läsnäoloa. Kun saavuimme yksikön portille, oli tieto tulostamme kantautunut aina vartiomiehelle asti. Hän toivotti meidät kohteliaasti tervetulleiksi.
Portin sisäpuolella meitä oli vastassa yksikön varapäällikkö. Kaikki Pakistanin armeijan upseerit puhuvat hyvää englantia, sillä heidän sotakouluissaan opetuskielenä on englanti. Aksentti on meille kaikille tuttu intialaisista sarjoista ja elokuvista, mutta siihenkin tottuu varsin nopeasti.
Ensimmäisenä meidät ohjattiin yksikön messiin, joka oli täynnä erilaisia perinne- ja muistoesineitä. Aluksi kyselimme yleisiä kuulumisia, ja hetken kuluttua paikalle saapuikin vastuussa oleva upseeri. Keskustelut jatkuivat hänen johdollaan hyvässä hengessä, ja saimme tarvitsemiimme kysymyksiin vastaukset. Vaikka aikataulumme oli tiukka, päätimme jäädä vielä yksikköön lounaalle - kutsusta kieltäytymistä pidetään täällä yleisesti erittäin epäkohteliaana. Lounaan yhteydessä vaihdoimme vielä muistoesineitä, kiitimme kohteliaasti isäntiämme ja aloitimme paluumatkan kohti kenttäasemaa.
Paluumatkalla katselen pienten lasten paluuta koulusta. Pienimmät ovat arviolta viisivuotiaita ja he kulkevat ilman aikuisia. Joskus näkee, kun tien puolella kävelevä isosisko pitää kädestä kiinni nuorempaa sisarustaan ja tarkkailee liikennettä valppaasti. Länsimaalaista välillä hirvittää, sillä tie on erittäin vilkkaasti liikennöity.
Lähes kaikilla lapsilla on päällään koulupuku - ketään ei siis ainakaan kiusata vaatteiden takia. Olen vieraillut muutaman kerran paikallisissa kouluissa. Vaikka tilat ovat puutteelliset ja opetusvälineitä sekä oppimateriaalia on vähän, on oppilailla kova halu oppia uutta. Itse opetusta en ole ehtinyt nähdä, sillä vierailumme saavat yleensä normaalin toiminnan täysin sekaisin.
Viimeisen kahden viikon aikana on partiomatkoilla tullut säännöllisesti vastaan paimentolaisia, jotka liikkuvat pääsääntöisesti jalan. He siirtyvät kesäkauden ajaksi pohjoiseen viileämmille seuduille. Osa tavaroista kuljetetaan kuitenkin kuorma-autolla, sillä mukanaan heillä on koko maallinen omaisuus. Hevosten, aasien ja muulien selässä on huolellisesti pakatut kantamukset sekä pienimmät lapset. Päivän päätteeksi pystytetään leiri, jossa yövytään. Aamulla jatketaan matkaa.
Paimentolaiset kulkevat pienemmissä osastoissa, joita on helpompi hallita liikenteen seassa. Hevoset, aasit ja muulit kulkevat omissa osastoissaan yleensä naisten johtamina ja muut eläimet omissa osastoissaan miesten johtamina. Koirat avustavat eläinten kuljetuksessa perinteiseen paimentolaistyyliin. Paimentolaiset osaavat todellakin eläinten käsittelytaidon. He saavat eläimet kulkemaan yllättävän hyvässä järjestyksessä isojen kuorma-autojen ja muun liikenteen seassa. En ole nähnyt yhtäkään auton alle jäänyttä eläintä, vaikka niitä on kulkenut ohitsemme tuhansia ja taas tuhansia. Välillä eläimet ohjataan tauolle varjoisaan paikkaan tai juomaan puron varteen. Paimentolaiset palaavat etelään, kun talvi tekee tuloaan.
Komentajakapteeni Kari Laakko. Kirjoittaja toimii kenttäaseman päällikkönä UNMOGIP-operatiossa Kashmirissa.
