KRIHAblogi

 

Sotilaasta rauhanturvaajaksi, osa 3

Julkaisupäivä 18.3.2019 7.56 Blogit

Kuten sanottua, olosuhteet täällä elämisessä ovat ainutlaatuiset verrattuna siviiliin. Kun ikähaitari on laaja ja työkavereina on monipuolinen kirjo henkilöitä eri elämäntaustoista, niin on selvää, että yhdessä eläminen ei ole mutkatonta. Eräs kantahenkilökuntaan kuuluva kuvasi oloa campissa (tukikohta, jossa rauhanturvaajat elävät) avovankilaksi: saat toimia vapaasti tiettyjen tarkkaan määriteltyjen rajoitteiden mukaan, mutta et saa poistua aidatulta alueelta.

Käytännössä täällä oma rauha on hyvin vähissä ja sitä kaipaavalle arki voi osoittautua vaikeaksi asiaksi totuttautua. Vaatii omanlaisensa totuttautumisen siihen, että vapaapäivänä körmytoverisi rymyää klo 05:30 ylös punkasta tärkeimpänä perustelunaan "tämä on miesten aika herätä". Joskus vessassa on jonkun tähtäin harhaillut ja omat sotkut on jätetty siivoamatta. Tai, kun edellinen kahvin juoja, juodessaan viimeisen kupillisen, ei keittänyt uutta pannullista.

Isoimmasta koetusta haasteesta kysyttäessä valtaosa vastasikin jotain arkeen liittyvää. Moni koki haasteeksi sen, ettei omaa rauhaa saa aina kun sitä tarvitsisi. Ero läheisistä ja uusiin työkavereihin totuttelu mainittiin myös. Käytännössä vapauden puute oli suurimmalle osalle isoin haaste. Ihmisillä on erilaisia selviytymiskeinoja tähän ongelmaan. Yhdellä on tapana laittaa kuulokkeet korvaan ja kuunnella musiikkia, toinen menee salille ja kolmas lenkille. Vaikka täällä ei ihmisistä saisikaan rauhaa, niin itsensä kehittäminen on sellainen asia mille täällä on aikaa. Moni onkin sanonut, että käy täällä salilla enemmän kuin siviilissä. Aika, motivaatio ja puitteet itsensä fyysiselle kehittämiselle nähtiin hieman jopa odotusten vastaisena, mutta positiivisena ilmiönä.

Ennen reissua koulutuksessa toistettu huomio oli: kriisinhallintapalveluksessa sellaiset asiat, jotka vaikuttavat siviilissä pieniltä tulevat täällä kasvamaan isoiksi. Itse näen sen niin, että tämä on paikka, jossa kohtaa itsensä. Yleisellä tasolla ajatellen: jos tulet huonosti toimeen uusien tuttavuuksien kanssa, et kestä suoraan puhumista, et jaksa siivota omia jälkiäsi, et tykkää tervehtiä vastaantulijoita tai, jos et tykkää harrastaa small talkia, niin täällä nämä puutteet korostuvat. Toki nuo voi yrittää sivuuttaa, niin kuin siviilissä olisi helppo tehdä, mutta sillä tapaa tekee oman ja kanssaeläjiensa elämän hankalammaksi. Ja ei ole olemassakaan tilannetta, mitä ei omalla toiminnallaan saisi pahemmaksi. Asenne siis korostuu.

Nämä pieneltä kuulostavat asiat muodostavat rauhanturvaajan arjen kansainvälisessä ympäristössä. Esimerkiksi pääasialliset yhteistyökumppanimme ranskalaiset ja libanonilaiset harrastavat paljon small talkia. Täten se on olennainen osa myös meidän suomalaisten elämää. Reipas "bonjour" lounaalla kokille voi taata normaalia isomman annoksen ja iloinen "marhaba!" Libanonin armeijan partionjohtajalle voi taata paljon sujuvamman yhteispartion ja hedelmällisempää yhteistyötä. Ensivaikutelma on tärkeä etenkin toimiessa sellaisten ihmisten kanssa, joiden kohdalla kielimuuri vaikeuttaa kommunikaatiota.

Ajatukset small talkista tai tuntemattomien tervehtimisestä kuulostavat etenkin meille suomalaisille hyvin vierailta ja ehkäpä ahdistavilta asioilta. Täällä ne ovat olennaisia luottamuksen ja yhteishengen luomisen kannalta myös omien parissa. Useimmat varmaankin tietävät sen perinteisen suomalaisen kerrostalonaapuruston, jossa kukaan ei tervehdi toisiaan. No tämä paikka on sen vastakohta. Täällä sinulle moikkaillaan jatkuvasti, halusit tai et. Ranskalaiset jopa menevät niin pitkälle, että he tulevat tervehtimisen sijaan kättelemään sinua. Ajatelkaapa sitä! Voiko juuri heränneelle suomalaiselle olla mitään kauheampaa kuin se, että joku keskeyttää sinun aamurutiininomaisen mököttämisen ja seinään tuijottelun ja tulee väkisin kättelemään sinua? Niinpä...

Rauhanturvapalveluksessa vallitseva armeijamainen suorapuheisuuden kulttuuri on yksi selkeimpiä palvelusmukavuutta ja luottamusta kasvattavia asioita. Jos täällä tekee jonkun asian väärin, niin siitä huomautetaan. Jos jonkun käytöksessä joku ärsyttää, niin siitä annetaan palaute. Kun ongelmista puhutaan, eikä vatvota selän takana, niin ne hoidetaan pois päiväjärjestyksestä. Kukaan ei hyödy siitä, että ongelmista ei puhuta tai pahimmassa tapauksessa puhutaan selän takana. Yksikään työyhteisö ei ole ongelmista vapaa, eikä kukaan yksilö ole vailla puutteita. Tämä korostui etenkin meidän ryhmän palautekeskusteluissa, joita varten ryhmän jäsenet antoivat rakentavaa palautetta ryhmänjohtajille ja sama toisinpäin. Yleinen mieliala oli tämän jälkeen huomattavasti vapautuneempi ja yhteisöllisempi. Ja hyvä niin. Jos tällainen joukko ei kykene tulemaan toimeen yhdessä tai puhumaan suoraan asioista, niin miten se kykenisi toimimaan tositilanteessa tehokkaasti? Tällaisen eheyden saavuttaminen edellyttää yksilöiltä itsetuntemusta ja itsetuntemuksen hintana on juurikin se rehellisyys.

Paradoksaalisesti, kun kysyttiin mikä reissussa on ollut parasta, niin moni sanoi, että yhteisöllisyys, uudet tuttavuudet ja se, että on jatkuvasti jotain tekemistä porukalla. Jatkuva seura koettiin mm. syyksi siihen, miksi aika on kulunut nopeasti. Moni koki, että kaksi kuukautta oli hujahtanut hetkessä ohi. Kun mietittiin, että mitä reissusta jää käteen niin lähes kaikki, jotka nimesivät haasteeksi vapauden puutteen kokivat myös, että heidän sosiaaliset taitonsa ovat kasvaneet. Moni koki tietyllä tapaa aikuistuneensa ja näki, että itsevarmuus on parantunut. Täällä itsensä kehittämiseen tarjoutuu niin fyysiseltä kuin henkiseltä osin oiva mahdollisuus ja ehkä se epämukavuusaluekin alkaa muuttua pikkuhiljaa mukavuusalueeksi.

Markus

Selaa blogin artikkeleita