Joulukuussa 2019 olen vt6:lla ajamassa töistä kotiin, kun puhelin soi. Soittaja on Porin prikaatista, tarkemmin sanottuna henkilöstöosaston rekrytointisektorilta. Arvaan heti vastattuani, mistä on kysymys. Olen ollut samassa tilanteessa monta kertaa ennenkin.
"Teitä on suunniteltu YK:n MINUSMA-operaatioon toimistoupseerin tehtävään. Lähtö olisi kesäkuussa 2020. Oletteko käytettävissä koulutus-ja valintatilaisuuteen ja suunniteltuun tehtävään?"
Rekrytoija kertoo näkevänsä hakemuksestani, että olen ensisijaisesti hakenut sotilastarkkailijan tehtävää. Hän jatkaa kertomalla, että nyt olisi kuitenkin tarjolla yhteysupseerin tehtävä MINUSMA-operaation pääesikunnassa. Hän kertoo myös laittavansa sähköpostitse lisätietoa tehtävästä, palkkauksesta ja niin edelleen. Vaikuttaa mielenkiintoiselta. Saan viikon aikaa harkita vastaustani.
Kotiin päästyäni kerron asiasta vaimolleni. Rouvalle tilanne on tuttu, eikä uutinen aiheuta suurta kuohuntaa. Olemme suunnitelleet ja valmistelleet tämänkin lähdön yhdessä. Hänellä on takana jo kaksi aikaisempaa operaatiota kotirintamalla, kun olen ollut kriisinhallintatehtävissä maailmalla.
Meillä on kaksi lasta, jotka olivat ensimmäiseen “yhteiseen operaatioomme” lähtiessäni alle kouluikäisiä. Nyt “vekarat” ovat jo lähes aikuisia. Kuvailen operaatioita yhteisiksi kunnioituksesta vaimoani kohtaan. Taustajoukot jäävät valitettavan usein juhlapuheissakin liian vähälle huomiolle. Kriisinhallintatehtävissäni olen saanut keskittyä työhöni ja vapaa-aikani on ollut omaani. Vaimollani ei ole ollut tätä ylellisyyttä. Töiden jälkeen huolehdittavana ovat olleet koti ja lapset, sekä kaikki muu mitä arjen pyörittämiseen liittyy. Tunnustus olisi toki vain symbolinen, mutta olisikohan paikallaan, että myös puolisoille myönnettäisiin operaation muistomitali?
Ratkaisu on helppo. Olen päättänyt asian jo hakiessa, enkä tarvitse viikon harkinta-aikaa. Soitan rekrytoijalle jo seuraavana päivänä ja vastaan myös sähköpostitse ottavani tehtävän vastaan. Taas mennään.
Kesäkuussa 2021 herään uuteen työpäivään Afrikan manterella, Malissa. Kello on soinut kuudelta. Muut MINUSMA- operaatiossa palvelevat suomalaiset tekevät tänään etätöitä. Itse suuntaan aamutoimien jälkeen tanskalaisen kollegan kanssa toimistolle operaation esikuntaan. Ajomatka työpaikalle Niger-joen toiselle puolelle kestää mennessä yleensä puolisen tuntia. Matka kuluu leppoisasti rupatellen, meistä on kuluneiden kuukausien varrella tullut hyvät ystävät. Esikunnan pääportille saavuttuamme laitamme hengityssuojaimet. Meiltä mitataan kuume ja ID-kortit tarkistetaan. Vartija avaa puomin ja toivottaa ranskaksi mukavaa päivänjatkoa, bonne journee monsieur .
Toimistolle saavuttuani avaan tietokoneen ja valmistaudun kuuntelemaan ja osallistumaan aamun briiffeihin. Koronan takia kokoukset ja palaverit toteutetaan pääasiassa etäyhteyksiä hyödyntäen. Teams toimii täälläkin. Ensimmäinen briefing on yleiskatsaus kuluneen vuorokauden tapahtumiin. Teen kuunnellessani joitakin muistiinpanoja viimeaikaisista tapahtumista. Toisessa briiffissä käytän tiimini varajohtajan ominaisuudessa puheenvuoron. Kerron lyhyesti tärkeimmät asiat eilisestä kokouksesta yhteistyökumppanin kanssa ja esittelen loppuviikolle suunnitellut tehtävät. Puheenvuoroni jälkeen päällikkö pyytää käväisemään puheillaan, kun briefing on päätynyt. Hänellä on kysymys esitettäväksi EUTM Mali- operaation yhteysupseereille tälle päivälle sovitussa kokouksessa.
Suomessa olen erityisopettaja. Rakennan ja ylläpidän vuorovaikutusta ihmisten välillä. Myös yhteysupseerin tehtävä on paljolti ihmisten tapaamista. Huomaan hyödyntäväni nykyisessä tehtävässäni paljon samoja työtapoja ja metodeja, kuin siviiliammatissani. Kokous aloitetaan kuulumisien vaihtamisella ja varsinaiseen asiaan mennään vasta tämän jälkeen. Pyrin luomaan tilanteeseen rennon ilmapiirin ja rohkaisen kaikkia esittämään kysymyksiä, jos jokin asia meinaa jäädä epäselväksi. Useat yhteistyökumppanimme tulevat ranskalaiselta kielialueelta, eikä hyvä englannin kielen taito ole aina itsestäänselvyys. Tänään tapaan EUTM:n yhteysupseerit. Kokous kestää puolisen tuntia. Tietoja vaihdetaan ja kokouksen jälkeen kirjoitan raportin, joka muistuttaa pitkälti kokouspöytäkirjaa. Pääsen tänäänkin osaltani selkeyttämään organisaationi tilannekuvaa.
Paluumatka kestää kaksi tuntia. Reitti on sama kuin tullessa, mutta kolari Niger-joen ylittävän sillan juurella on ruuhkauttanut liikenteen. Suomalaiseen silmään melko kaoottinen liikenne ei ole kuitenkaan hätkäyttänyt enää pitkään aikaan. Olemme perillä Suomi-talolla seitsemältä illalla.
Kuntoilen lähes päivittäin. Nytkin vaihdan maastopuvun juoksuvermeisiin ja lähden lenkille. Tuumin juostessani, että kotiutumiseni hetki on enää reilun kuukauden päässä. Vuosi on kulunut nopeasti ja viihdyn tehtävässäni. Tunnen suurta kiitollisuutta kaikista kokemuksista ja ystävistä, joita olen rauhanturvaajana vuosien varrella saanut. Hakisinko vielä kerran? Tiedän jo vastauksen.
Mika
