YK:n pääsihteerinä vuosina 1953-1961 toiminut Dag Hammarskjöld kuvasi rauhanturvaamista seuraavasti: "Rauhanturvaaminen ei ole sotilaiden työ, mutta vain sotilaat voivat tehdä sen". Ollakseen hyvä sotilas ei kuitenkaan aina automaattisesti takaa sitä, että on hyvä rauhanturvaaja. Tämä on se dilemma, jonka suomalainen sotilas toimialueella kohtaa.
Täällä varusmiespalveluksesta ja nuoruudesta tuttu mustavalkoisuus häviää ja tilalle tulee harmaan eri sävyjä. Arjessa se korostuu niin, että joutuu kiinnittämään huomiota muiden huomioimiseen ja kyseenalaistamaan omia toimintamalleja. Mutta entä sitten itse työssä? Täällä rivimiehelläkin on yllättävän tilanteen kohdatessaan vastuu pystyä soveltamaan tilanteen vaatimalla tavalla, niin että tilanne ei eskaloidu. Enää et ole vain sotilas, jolla on kärjistäen vain yksi toimintapa: voittaa vihollinen ja saavuttaa ylilyöntiasema. Nyt sinulla on enemminkin tehtävänäsi voittaa paikallisten sydämet ja mielet. "Hearts and minds" - niin kuin rauhanturvaajilla on tapana tiettyä toimintamallia kuvata.
Tämä tehtävä ei tule ilman haasteita. Yksi haaste on siinä, miten säilyttää paikallisten kunnioitus mahdollisissa uhkaavissa tilanteissa ilman, että eskaloi tilannetta pidemmällä aikavälillä.
Otetaan esimerkki: olet kylän läpi kulkevan jalkapartion jäsen. Äkkiä kolmen miehen joukko pyrkii ajoneuvonne luokse aikeenaan varastaa teiltä partiovälineitä. He yllättäen onnistuvat toiminnassaan ja ovat aikeissa paeta. Mikä tilanteessa on oikea ratkaisu? Jos yhteistoimin niin sanotusti niputatte kaverit ja vedätte heitä vielä samalla turpaan, niin voi olla, että teette tilannetta seuraavien kyläläisten silmissä väärin ja seuraavalla kerralla onkin sitten isompi joukko odottamassa. Toisaalta, jos ette tee mitään ja annatte miesten varastaa tavaroitanne, niin menetätte kyläläisten kunnioituksen. Jos kunnioitus on menetetty, niin silloin se on aivan sama tuletteko ensi kerralla paikalle havaijishortseissa vai taisteluvarustuksessa. Toki nöyristelemään tänne ei olla tultu ja ihan jo FCR:n ranskalaisen komentajan käskemänä meillä on velvollisuus suojella omaisuuttamme.
Oikea ratkaisu on siinä, että tilannetta ei synny alun perinkään. Tämä on tietenkin helpommin sanottu kuin tehty, mutta ennakoiminen on tässäkin valttia. Esimerkiksi omalla posturella, eli rauhanturvaajan ulkoisella olemuksella, voi vaikuttaa paljonkin siihen nähdäänkö hänet uhkana vai ystävänä. On hieman eri asia roikottaa rynnäkkökivääriä sivulla kuin pitää siitä kaksin käsin kiinni valmiusasennossa. On eri asia hymyillä, kuin pitää vakavaa naamaa. On eri asia käyttää pienintä tarpeenmukaista voimaa, kuin viedä tilanne niin sanotusti yli. Me olemme täällä turvaamassa rauhaa, emme lisäämässä rauhattomuutta. On kuitenkin niin monta tapaa tehdä asiat väärin ja vain muutama tapa tehdä asiat oikein. Tällaisessa työympäristössä diplomaattisuus ja harkintakyky korostuvat ihan samalla tavalla kuin se korostuu arjessakin. Pitää miettiä kaksi kertaa reagoiko yllättäviin tilanteisiin tunteella, vai jättääkö sen egon syrjemmäksi ja miettii asiaa toisten näkökulmasta. Pienillä asioilla on merkitystä ja asiat eivät ole niin mustavalkoisia, kuin olisi helppo ajatella.
Entä sitten työn merkitys? Usein miettii, että onko rauhanturvaamisesta oikeasti hyötyä. YK:n operaatioita on ollut Libanonissa kuitenkin jo monta vuosikymmentä. Muutammeko oikeasti asioita vai viivytämmekö jotain, mikä tapahtuu ennen pitkää? Ne ovat kysymyksiä, joita ainakin itse olen pohtinut. Omalle kohdalleni osui tilanne, jossa partiomme liikkuminen haluttiin estää tehtävää suoritettaessa. Vaikka liikkeenestot ovat täällä odotettavissa, sitä kuvittelee, että rauhan turvaaminen toimialueella olisi kaikille yhtälailla tärkeä asia. Kun vihamielinen joukko ottaa kiviä käteensä protestoidakseen partion toimintaa, sitä miettii, eikö toisen osapuolen pitäisi tajuta; me olemme täällä myös heitä varten.
Partiomme liikkeenesto oli tilanne, jolloin kyseenalaistin tämän työn merkityksen. Samanlaisia tuntemuksia heräsi myös, kun luin uutisointia Hizbollahin tunnelioperaation paljastumisesta UNIFIL:n toimialueella. Vaikka tällaiset negatiiviset kokemukset muodostavat häviävän pienen osuuden kaikista kokemuksista, ne silti piirtyvät terävästi mieleen. Tosiasia kuitenkin on, että lähes jokaisessa kylässä on viattomasti hymyileviä lapsia tien vieressä heiluttelemassa, kun YK:n ajoneuvoja ajaa vierestä. Yhteistyö Libanonin armeijan kanssa on jatkuvaa ja usein myös hedelmällistä. YK:n työllistävä vaikutus paikallisille on myös laajamittaista ja varmasti mitattavissa myös työpaikoissa.
Muutos pitkällä aikavälillä on hidasta. Me olemme vain pieni ratas isossa koneistossa, joka jyllää vielä monta vuotta meidän täältä lähtömme jälkeen. Moni palvelustovereistani kokee rauhanturvaamisen työnä sellaiseksi, joka antaa merkityksen tunnetta enemmän kuin mikään heidän kokemansa siviilityö. Kun on saavuttanut merkityksen tunteen, tietää tehneensä jotain oikein.
Markus
