"Moikka, mä otan hatkat Stadista, puhelin on kii mua ei tavoita, palaamisiin, jäniksen vuoteni aloitan".

Kyseinen Gasellien biisi soi korvakuulokkeista, kun matkasin marraskuisena iltapäivänä junassa kohti Tamperetta ja Pirkkalan lentoasemaa, josta oli tarkoitus lentää Libanoniin ensimmäiselle rauhanturvaajareissulleni. Takana oli kuukauden mittainen rotaatiokoulutus ja olo jännittynyt, mutta oudolla tavalla vapautunut. En ole kotoisin Helsingistä, enkä ollut lähdössä vuodeksi pois, vaan neljäksi kuukaudeksi. Taaksepäin katsoen kuitenkin tuntuu, että nuo sanat kuvailevat hyvin sitä intoa pursuavaa mielenmaisemaa, joka edelsi lähtöä.

Mikä saa nuoren miehen lähtemään hyvinvointivaltion rauhasta, turvallisesta ympäristöstä ja vapaudesta keskelle neliökilometrin kokoista valvottua aidattua aluetta elämään tiiviissä 24/7 yhteiselossa 160 muun kanssa neljäksi kuukaudeksi? Vastaus ei ole ihan yksiselitteinen.

YK:n rauhanturvaoperaation suomalaisen kriisinhallintajoukon jääkärikomppanialla ja sen tukielementeillä on tätä kirjoittaessani takana rauhanturvapalvelusta noin kolme kuukautta Etelä-Libanonin Dayr Kifassa Force Commander Reservissä, eli lyhyemmin FCR:ssä. Vaikka tuo reilu 60 päivää voi tuntua pitkältä ajalta vietettäviksi, niin täällä aika on mennyt nopeasti. Asemapaikkamme FCR:ssä UNIFIL:n toimialueen keskellä osana ranskalaista pataljoonaa on taannut meille vaihtelevia sääolosuhteita rakeiden satamisesta auringon paahteeseen. Pelkästään ajettuja partiokilometrejä on tullut ryhmäkohtaisesti noin 3000. Joukkuekohtaisia vartiointivuoroja on ollut noin 300 tunnin edestä. Toki tähän kaikkeen tulee vielä lisäksi operaatioalueella jatkuneet koulutukset sekä jatkuva valmiudessa olo äkillisiä toimenpiteitä vaativia tilanteita varten niin työtehtävissä kuin vapaa-ajallakin.

Pirkkalassa lentokoneeseen astuessani minulla ei ollut tarkoituksena kirjoittaa ajatuksiani ylös. Noin kolme kuukautta myöhemmin koen, että on hyvä avata sitä mitä rauhanturvaajan elämä käytännössä kaikkine haasteineen on. Moni tietää yleisluontoisella tasolla, mitä rauhanturvaajat tekevät työkseen Libanonissa, joten sen haluan tarkoituksella jättää vähemmälle. Me partioimme, vartioimme, suoritamme suojaustehtäviä, kouluttaudumme ja teemme yhteistyötä Libanonin armeijan kanssa, kyllä. Millaista on rauhanturvaajan arki ja mikä saa etenkin reserviläiset hakemaan näihin hommiin vuodesta toiseen? Mitä sellaista tämä työ antaa, mitä siviilistä ei saa? Miksi kukaan haluaisi elää kolmen muun hikisen äijän kanssa neljä kuukautta pienen yksiön kokoisessa asuintilassa? Mikä on sotilaan ja rauhanturvaajan välinen ero? Näihin kysymyksiin sain vastauksia haastattelemalla joukkuetovereitani.

Markus