”Yleisesti ottaen naisille tulisi avata paremmat mahdollisuudet osallistua esimerkiksi rauhanturvaamiseen. Rakenteellisesti koulutuksen tulisi muuttua absoluuttisesta mallista enemmän suhteelliseksi ja nähdä esimerkiksi kenttätoiminnassa mahdollisuutena erilaiset toimijat.”
Näin kirjoitin syksyllä 2016 politiikan tutkimuksen esseeseeni, joka käsitteli YK:n päätöslauselmaa 1325 Naiset, rauha ja turvallisuus, sekä ylipäätään naisten roolia rauhanturvaamisessa. Koulutuksen absoluuttisuuden mielsin olevan sellaista, että kaikilla olisi samanlaiset fyysisyyteen liittyvät koulutusvaatimukset. Koulutuksen suhteellisuuden ajattelin olevan sellaista, että koulutuksen fyysisyys olisi suhteutettu siihen tehtävään, mihin henkilö olisi menossa.
Valmistuin keväällä 2017 Tampereen yliopistosta yhteiskuntatieteiden maisteriksi. Minulla oli jo pitkään opintojen aikana kytenyt ajatus siitä, että mitä minä voisin tehdä tämän yhteiskunnan hyväksi ja olinkin pohtinut eri vaihtoehtoja sille, miten pääsisin työskentelemään konflikti- ja kriisialueilla. Yksi potentiaalinen väylä oli suorittaa naisten vapaaehtoinen asepalvelus ja sen myötä hakeutua kansainvälisiin kriisinhallintatehtäviin.
Näin tapahtui, ja vuonna 2017 heinäkuussa aloitin vastavalmistuneena, 29-vuotiaana maisterina Porin prikaatissa Säkylässä vapaaehtoiseen asepalvelukseen. Nyt vähän reilu kaksi vuotta siitä hetkestä astuin uudelleen palvelukseen Säkylään, mutta tällä kertaa reservin vänrikkinä kriisinhallintakeskukseen. Edellisen vuoden vietin Haminassa Reserviupseerikoulussa kouluttamassa tulevia rauhan ja sodan ajan johtajia.
Koko asepalvelukseni ajan säilyi kirkkaana mielessä se pyrkimys, miksi olen palvelukseen hakeutunut ja hakeuduinkin kansainväliseen toimintavalmiuteen heti, kun se kohdallani mahdollistui. Upseerien hakeutuessa toimintavalmiuteen, on heillä oltava suoritettuna yleinen kielitutkinto (englanti), joten varasin sellaiseen itselleni ajan. Kun sieltä todistus aikoinaan tuli, oli minulla kaikki edellytykset hakeutumiselle. Tulostin netistä kätevästi hakemukset ja täytin ne. Kun tuli hetki pudottaa hakemus postiluukusta, tunsin suurta ylpeyttä, koska olinhan koko tämän matkan tehnyt juuri tätä hetkeä varten. Samalla kuitenkin tiesin, että tulen tällä päätöksellä aiheuttamaan huolta läheisimmissäni.
Näkemykseni naisten osallistumisesta rauhanturvaamiseen on laajentunut sitten 2016 kirjoittaman esseeni jälkeen. Suomessa naisilla on yhtäläiset mahdollisuudet osallistua rauhanturvatehtäviin kuin miehilläkin. Rauhan tekeminen ei ole sukupuolesta vaan pyrkimyksestä kiinni. Tehtävään valmentava koulutus on tietyltä osin edelleen absoluuttista eli koulutuksen sisältö ei katso sukupuolta. Tämä on täysin perusteltavissa sillä, että jokaisella tehtävään lähtevällä on oltava perusteet elää ja tehdä töitä alueella – olemmehan kuitenkin lähdössä konfliktialueelle, jossa jokaisen on kyettävä huolehtimaan itsestään ja palvelustovereistaan.
Positiivista on ollut kuitenkin huomata se, että koulutus on myös tietyltä osin suhteellista. Tehtävästä riippuen juoksutestin raja on 2 300 metriä tai 2 500 metriä, itselläni se oli 2 300 metriä. Samoin on ollut hienoa huomata, että joukossamme on ollut mukana naisia, joilla ei ole asepalvelustaustaa, vaan heidät on valittu tehtävään nimenomaan heidän siviiliosaamisensa vuoksi. Se tässä koulutusjaksossa on myös ollut hienoa, että tällaisetkin taistelijat ovat sopeutuneet koulutukseen siinä missä asepalveluksen suorittaneetkin taistelijat. Yleinen ilmapiiri sekä joukon ja kouluttajien positiivinen asenne ovat vaikuttaneet siihen, että kaikki taustastaan riippumatta ovat olleet yhdenveroisia.
Itse koen myös, että omalla kohdallani on huomioitu koko kokonaisuus, jota edustan: siviilikoulutettu ja asepalveluksen suorittanut. Toki itseäni alkuun jännitti, että miten suoriudun tästä karsivasta juoksutestistä, koska en ollut hetkeen harjoitellut juoksua. Valmistauduin juoksutestiin harjoittelemalla Cooperia ja näin parantamalla omaa suoritustani aina edellisestä. Sain treenaamiseen mukaan myös asiaan vihkiytyneen tsempparin ottamaan aikaa ja tekemään minulle juoksusuunnitelmaa.
Koen, että niin palvelusaikanani kuin rotaatiokoulutuksessakin minut on huomioitu nimenomaan yksilönä. Taustani on tiedostettu sekä tunnustettu, ja mielestäni Puolustusvoimat on tarjonnut siihen soveltuvimmat tehtävät ja koulutukset. Rotaatiokoulutukseni koostui yhtenäistämisvaiheesta, jossa koko koulutusjoukolle luotiin yhtenäinen perusta toiminnalle ja yhdenmukaistettiin toimintatapoja. Tämän jälkeen koulutuksessa harjaannuttiin omiin tuleviin tehtäviin ja edelleen joukon yhteiseen tehtävää.
Rotaatiokoulutus oli pitkien päivien vuoksi toisinaan raskasta. Välillä palautui omat varusmiespalvelusaikaiset muistot mieliin, kun hirveällä kiireellä ja valtavalla tavaramäärällä suuntasin rastilta toiselle. Tässä oli erona aikaisempaan nyt se, että kaikki me olimme yhtä motivoituneita oppimisen ja tekemisen suhteen, koska meillä oli yhteinen päämäärä. Kanssataistelijat tarjoutuivat auttamaan ja ilmapiiri oli kannustava. Aikoinaan joku kouluttaja on minulle sanonut, että taistelijan on kyettävä kantamaan oma varustesäkkinsä. Ja näinhän se kaiketi on, mutta hienoa oli huomata, että täällä lähestymistapa oli hieman toisenlainen: yhdessä saamme asiat helpommin ja paremmin tehtyä, ja aina sai apua vaikka sitten varustesäkkinsä kantamisessa. Muutoinkin on rikkaus, että operaatioon lähtevät palvelustoverini edustavat niin laajaa osaamista ja taustaa. On siviiliosaajaa, ammattisotilaita sekä vastakotitutuneita reserviläisiä.
Koulutuksen päätyttyä oli vielä hetki aikaa valmistautua tulevaan tehtävään ja huolehtia läheisistä sekä ystävistä. Kuukauden verran harjoittelimme olemaan työkavereita toisillemme ja nyt olemme päässeet näkemään, miten asiat toimivat ja kuinka osaamisemme kantaa käytännössä. Tällä hetkellä tuleva puolivuotinen jännittää, mutta samalla odotan saavani sellaista oppia, mitä ei mistään muualta olisi mahdollista saada.
SKJL:n tiedottaja Mira
