Kävelen alas pitkin vuorenrinnettä. Kesä Balkanilla on alkanut helteisesti, ja olen päättänyt lähteä käymään vaelluksella yhdellä Kosovon kauneimmista alueista, Rugovan laaksossa. Alaspäin kävellessäni alkaa vastaan tulemaan muitakin vaeltajia. Perheitä, nuorisoryhmiä, koululuokkia ja ystäviä. Ihmisiä, jotka ovat päättäneet tehdä sunnuntaina saman retken kuin minä. Valtaosa vastaantulijoista tervehtii iloisesti ja vilkuttaa. Osa myös kysyy, mistä maasta tulen. Noin sata kertaa joudun vastaamaan, että tulen Suomesta. Kaikki hymyilevät.
Kaksikymmentä vuotta sitten vastaantulijoiden ilmeet olisivat olleet erilaiset. Kosovon länsiosassa sijaitsevalla Rugovan alueella käytiin verisiä taisteluja, ja vaeltajille olisivat olleet vaarana niin sotilaat kuin myös kaikkialle metsiin viljellyt miinat. Samat laaksot ja polut, joilla nyt kuljen, toimivat silloin pakoreittinä ihmisille, jotka lähtivät sotaa pakoon Albaniaan ja Montenegroon.
Sotaa ei enää alueella ole, mutta konkreettisena muistona tapahtumista olemme me – 3500 KFOR:ssa palvelevaa rauhanturvaajaa. Tänään rauhanturvaamiseen riittää kuitenkin pelkkä hymy ja tervehdys.
Luonnollisesti ensimmäinen kysymys on, mihin enää tarvitaan rauhanturvaajia alueella, jossa on vallinnut jo pitkään rauha? Miksi olemme yhä täällä?
Suomalaisessa poliittisessa keskustelussa rauhanturvaamista perustellaan yleensä kahdesta eri näkökulmasta. Ensimmäisenä mainitaan sotilaallisesta läsnäolosta seuraava vakaus ja Suomen halu osallistua kansainvälisen järjestyksen ylläpitoon. Toiseksi nostetaan esiin rauhanturvaamisen oheisvaikutukset: Suomen kansainvälinen maine, yhteistyömahdollisuudet ja kokemus monikansallisesta toimintaympäristöstä.
Parempaa valtiota rakentamassa
KFOR:n tehtävän ja mandaatin mukaisesti olemme Kosovossa osallistumassa turvallisen ja vapaan ympäristön rakentamiseen, tukemassa humanitaarista työtä sekä auttamassa Kosovoa kehittymään vakaaksi, rauhalliseksi ja demokraattiseksi valtioksi. Tehtävä on hyvä ja arvokas. Kukapa ei haluaisi olla rakentamassa parempaa valtiota ihmisille, jotka ovat joutuneet kärsimään sodista ja vihanpidosta?
Kuitenkin vaikeampi kysymys on, miten KFOR:n toiminta auttaa Kosovoa tällä hetkellä? Voimmeko rakentaa toimivaa ja demokraattista kansalaisyhteiskuntaa? Entä mistä tiedämme, että suunta, johon olemme toiminnallamme vaikuttamassa, on oikea?
Kaikilla mittareilla katsottuna Kosovo on rauhallinen maa. Valtaosa alueella tapahtuvasta väkivallasta liittyy järjestäytyneeseen rikollisuuteen, eikä valtiota pitkään leimanneita etnisiä kiistojakaan serbien ja albaanien välillä juuri enää ole. Jos mielenosoituksia tapahtuu, osallistuvat eri etniset ryhmät monesti niihin yhtä lailla ja yhteisten asioiden puolesta.
Ratkaisuna ongelmiin KFOR on pyrkinyt tuomaan Kosovoon armeijoille epätyypillisempiä ja pehmeämpiä keinoja. Siviilien ja sotilaiden yhteistyö on toiminnan keskiössä, ja kentällä toimivat yhteysupseeriryhmät (LMT-ryhmät) ovat vuorovaikutuksessa paikallisten ihmisten kanssa. Erilaisiin projekteihin osallistutaan niin valtakunnallisella kuin alueellisellakin tasolla, myöskään yksilöiden tarpeita unohtamatta. Näiden lisäksi KFOR tukee myös asevoimien kehitystä ja toimintaa. Jatkuvalla läsnäololla ja keskusteluilla pyritään luomaan optimismia ja luottamusta tulevaisuuteen.
Kehitys on ollut merkittävää, erityisesti katsoen tapahtumia kahdenkymmen vuoden aikaperspektiivistä. Esimerkiksi vielä kymmenen vuotta sitten Kosovon ja Serbian välisistä neuvotteluista (nk. Belgrad-Pristina -dialogi) ei ollut tietoakaan. Nykyiset poliittiset erimielisyydet ovat pientä verrattuna välittömästi sodan jälkeiseen tilanteeseen. Koko maan alueella on tapahtunut, ja tapahtuu edelleen, mittavia hankkeita infran, tiestön ja rakennuskannan parantamiseksi. Tässä kaikessa KFOR on ollut jatkuvasti mukana, tukemassa ja auttamassa yhteiskunnan turvallisuutta ja kehitystä.
KFOR:n mahdollistaman kehityksen takia sekä Kosovon serbit sekä Kosovon albaanit ovat erittäin tyytyväisiä rauhanturvaajien läsnäoloon. Tämänkaltainen tilanne, jossa kumpikin osapuoli on tyytyväinen rauhanturvaajiin, on poikkeuksellinen rauhanturvaamisen historiassa. Tulkitsen itse tilanteen niin, että vastavuoroinen arvostus paikallisen väestön ja KFOR:n välillä tarkoittaa, että osapuolet ovat sitoutuneet dialogiin ja yhteisen tulevaisuuden rakentamiseen. Uskon myös, että kaikki tämä kertoo siitä muutoksesta, jonka Kosovon asukkaat yhdessä ovat saaneet aikaan.
Siksi laskeutuessani vuorenrinnettä alas vilkutan ihmisille, istuudun autoon ja ajan takaisin töihin. En osaa sanoa milloin operaatio loppuu ja tehtävä on lopullisesti täytetty, mutta tiedän tulevaisuuden olevan Kosovon osalta valoisa.
Majuri Ville
