Sotilaslakimiehemme kirjoitti tuossa aiemmin mielestäni varsin osuvasti, kun hän kuvasi Suomalaista kriisinhallintajoukkoa Libanonissa hyvinvointiyhteiskuntana pienoiskoossa: Tuotamme itse omat palvelumme elämiseen ja olemiseen. Näin on myös täällä ranskalaisjohtoisessa UNIFIL:n komentajan reservipataljoonassa (Force Commander Reserve, FCR), johon Suomi on keskittänyt vuoden 2019 alusta suurimman osan rauhanturvaajistaan. Tuleviin aivoituksiin olen pyrkinyt kiteyttämään sopivassa määrin yksityiskohtia kertoen omasta taipaleesta kotisohvalta tälle punkalle, josta tätäkin tekstiä par'aikaa raapustan. Avaan myös parhaani mukaan hieman joitain käsitteitä sekä yleistä elämistä ja olemista täällä tukikohdan sisällä.
Asenne, aktiivisuus ja ammattitaito. SKJL:n komentaja, everstiluutnantti Riku Mikkonen painotti meille kolmen A:n sääntöä tervehtiessään joukkoamme Säkylässä tuolloin alkaneen koulutus- ja valintatilaisuuden alkumetreillä pidetyillä oppitunneilla.
Oma polkuni Säkylään kulki ehkä hyvin valtavirtaa myötäilevästi. Hyvin suoritetun varusmiespalveluksen, muutaman ala- ja ylämäen, sekä pienen hengähdystauon jälkeen ensin toimintavalmiuden kautta kuljettajakoulutukseen, josta jonkin ajan jälkeen löysin itseni uunituore C1 ajokortti taskussa juurikin noilta äsken mainituilta oppitunneilta. Tuohon aikaan, eli noin kaksi kuukautta sitten, koin itse ensimmäisiä ajatuksia, että nytkö olen toteuttamassa sitä operaatioon lähtemistä mistä moni haaveilee, mukaanlukien minä itse. Silti vasta lentokoneessa ja operaatioalueella koko paketti alkoi realisoitua. Täältä tullaan pois noin neljän kuukauden kuluttua, kun palvelukseni rauhanturvaoperaatiossa päättyy.
Vaativa koulutus valmisti tositoimiin
Palataan ajassa hetkeksi taaksepäin. Kriisinhallintatehtävien koulutus- ja valintatilaisuus oli saatu polkaistua jo kunnolla käyntiin. Elettiin noin lokakuun viimeistä kolmannesta, jolloin kaikki yksilö- ja ryhmäkohtainen koulutus oli pikkuhiljaa saatu purkkiin ja ajatuksia siirrettiin koko ajan lähenevään toimialueharjoitukseen, jossa joukon jokaisen palasen suorituskyky mitataan ja arvioidaan. Ennen kaikkea hiotaan huippuunsa koulutuksissa kehitettyjä toimintatapoja. Meitä oltiin ajettu viimeiset viikot käytännössä kuin rekikoiria. Aamu alkoi kuudelta aamupalalla, koulutus noin seitsemältä ja seuraavan kerran punkkaan pötkähdettiin parhaimmillaan noin kahdeksan tai yhdeksän aikaan illalla. Toki välillä oli hetkiä jolloin sai ja kerkesikin hengähtää. Lisäksi iltaisin lämmitettiin aina saunaa mahdollisuuksien mukaan.
Aiheina koulutuksissa olivat mm. partio-, viesti-, ajoneuvo-, räjähde-, voimankäyttö- ja lääkintäkoulutukset, jotka tähtäävät siihen, että pystymme joukkona aloittamaan operatiiviset toimet heti alueelle tultuamme. Käytännössä tämä tarkoittaa partiointia, campin vartiointia ja suojausta. Miljöönä tälle kaikelle toimii aivan Säkylän varuskunnan vieressä oleva pääosin konteista kasattu Camp Mauri, joka on tehty muistuttamaan operaatioaluetta hiekkasäkkeineen ja piikkilankoineen.
Majoitukset olivat kahden hengen körmyissä (eli majoituskäyttöön muutetuissa konteissa). Yhteiset sosiaalitilat loivat välillä aika inhottavia, mutta toisaalta myös hauskoja muistikuvia ja yhtäläisyyksiä armeijasta! Täällä toimialueella elämme tiiviissä kommuunissa oman suomalaisen ja ranskalaisten osaston kanssa. Eräänlainen suuryhteisö tämäkin! Oma yksityisyys jää pakolla vähemmälle. Vaikka kuinka haluaisi potkaista sitä kuorsaavaa tai alati äänessä olevaa körmykaveria, niin pää on pidettävä kylmänä. Pienet asiat tuppaavat paisua suljetuissa olosuhteissa joskus aika isoiksi.
Niin, palataan vielä hetkeksi siihen toimialueharjoitukseen. Yhtään tarkemmin harjoituksen sisältöä ruotimatta mielestäni harjoitus meni joukolta hyvin. Kouluttajat olivat tyytyväisiä, komentajamme oli tyytyväinen ja mikä tärkeintä, myös joukosta hehkui tietynlainen itseluottamus tulevaa rotaatiota kohtaan. Viimeistään tässä kohtaa se viimeinen A eli ammattitaito alkoi nostaa päätään. Asenne ja aktiivisuus löytyivät melko lailla heti ensimmäisten päivien ja viikkojen aikana. Toki kehitettävää jää aina, mutta niitä kulmia pyöristellään koko ajan täällä alhaalla.
Toimialueelle päästyämme koulutukset ja harjoittelu tulevat jatkumaan nousujohteisesti läpi rotaation. Tässä piilee mielestäni suomalaisen reserviarmeijan suola. Meillä on lähtökohtaisesti kaikilla rauhanturvaajilla ammatti esimerkiksi rakennus-, sairaanhoito- ja kuljetusalalta näin muutamia mainitakseni. Hyvinvointiyhteiskunta ei pyöri ilman kaikkia rattaitaan, skaala on laaja ja hyvä niin. Itse itseään kouluttava joukko on sekä itselleen että myös Puolustusvoimille varsin loistava väylä viedä osaamista reservistä ja reserviin - aina siviilistä sodan ajan tehtäviin ja toisin päin. Näitä oppeja rauhanturvaaja voi viedä mukanaan alhaalta toimialueelta siviiliin, sen ainaisen pirunnyrkin (sormus, jonka rauhanturvaaja usein teettää matkallaan muistoksi itselleen) lisäksi. Listaa voisi jatkaa vaikka kuinka pitkään, enkä ole vielä edes miettinyt sitä, kuinka arvokas reissu on jo ollut kokemuksena itselle. Kenties tietynlainen suomalainen maanläheisyys on myös yksi syy siihen, miksi paras henkivakuutuksemme tukikohdan ulkopuolella ei ole mutka (pistooli), rynnäkkökivääri, eikä sinen kymppiliivi (raskas suojaliivi), vaan Suomen lippu.
Totuttautuminen tukikohdan arkeen
Takaisin lentokoneeseen ja operaatioalueelle, tarkemmin sanottuna UNP 9-1 tukikohtaan, Dayr Kifan kylään. Saavuimme yöllä noin kello kolmen aikaan tukikohtaan. Oli pimeää ja oudon kosteaa sekä lämmintä, sangen välimerellinen ilmasto. Mittari näytti 19°C ja haju muistutti jotenkin saapumisesta suurkaupunkiin, jossa asuu varovaisen arvion mukaan yli kaksi miljoonaa ihmistä noin puolikkaan Helsingin kokoisella alueella. Matka Beirutista tukikohtaan on minulle aika hämärän peitossa. Olin kuitenkin matkustanut jo noin 18 tuntia siitä hetkestä, kun kotoa lähdettyä astuin junaan. Lento itsessään kesti noin kuusi tuntia. Kuitenkin muistan järkyttyneeni paikallisesta liikennekulttuurista, joka eroaa suomalaisesta vastaavasta, noh, jonkin verran!
Kourallinen meistä oli tullut alueelle noin viikkoa aikaisemmin ja opastivat meitä hiutaleita (tulokkaita) talon tavoille. Ensimmäiset päivät alueella juostiin oppitunnilta toiselle, varastolle ja takaisin, mutta aika pian päivärutiinin rakentuessa huomasin vuorokausien vain vierineen tasaisesti eteenpäin. Aluksi noin kymmenen hehtaarin kokoinen tukikohta kuulostaa (ja tuntuukin) varsin sekavalta ja isolta, mutta jo muutaman päivän seikkailun ja tutkimisen jälkeen onnistun löytämään "Suomi-talon", "Peksin", "Wissamin" ja muutaman muunkin kaupan tukikohdan sisältä, toki unohtamatta ranskalaisten ylläpitämää muonituskeskusta, joka vastaa meidän ruokahuollosta. Kyllä, ruoka todellakin on hyvää, kuin vallitseviin olosuhteisiin sen vain suinkin osaa suhteuttaa!
Ensimmäisen viikon jälkeen huomaan ajatusten ja kiireen tasoittuneen; tänne on tultu ja täällä ollaan. Toki jokainen rauhanturvaaja meistä on täällä vapaaehtoisena, eikä ketään vasten tahtoaan täällä edes voi pitää. Prosessi, jonka jokainen käy läpi on tarkoituksella raskas ja sen tarkoituksena on valmistaa meitä jokaista tulevaan operaatioon niin henkisesti kuin fyysisesti.
Minulta kysyttiin taannoin, että ärsyttääkö täällä mikään? En hakenut vastausta kovinkaan pitkään. Eläminen campissa ei juurikaan poikkea Suomesta, mitä nyt meitä ympyröi piikkilangat, viereisistä körmyistä kuuluvat äänet läpi ja netti pätkii ajoittain, mutta muuten asiat ovat itse asiassa täysin samoin kuin Suomessa. Kaikki asiat eivät kuitenkaan ole kaikille itsestäänselvyyksiä, kuten puhtaat vaatteet, juomakelpoinen hanavesi ja sähkö, joka tulee seinästä ympäri vuorokauden. Kotona en muista hetkeä, jolloin kaveri olisi heilutellut pyykkisäkkiä iloisena: "Kerkesin saada puhtaita vaatteita ennen viikon reissua toiseen tukikohtaan!". Ne elämän pienet hyvät asiat, eikö?
Asenne ratkaisee
Vastaan kävelevät ihmiset sanovat vähän kotimaasta riippuen Bonjour, Good morning, Marhaba tai ihan perinteisesti Huomenta kaveri! Kaikki hyvä? Nyt reilun kuukauden jälkeen, kun pyörittelen kaikkia näitä asioita päässäni, niin voin todeta, että asenteella ja aktiivisuudella todellakin voi saavuttaa sellaisia asioita, joita ei välttämättä osaa koti-Suomessa edes ajatella. Hyvä esimerkki tästä voisi olla yhteistyössä paikallisten kanssa juuri par'aikaa meneillään oleva Suomi-talon remontti. Laajennetun Suomi-talon oheen rakentuu myös suomalaisten pitkään odottama sauna. Ranskalaisten ja paikallisten kanssa tulee hyvin toimeen, kun viitsii opetella muutamat fraasit heidän kielellään, jotta voit opettaa samat asiat heille suomeksi. He taas mielellään opettavat uusia asioita (meille valtaosalle) uusista kulttuureista.
Odotan mielenkiinnolla ja aavistuksen jopa jännitän, että kuinka suuren kontrastin tulen kohtaamaan, kun pääsen aikanaan kotiin. Tohdinkohan lähteä edes pois kolmen kuukauden päästä? Vastahan tänne tultiin ja kohta reissu on puolessa välissä. Täytynee myöntää, että täällä ollessa on muitakin hyviä puolia kuin, että ei tarvitse lenkittää koiraa tai huolehtia kauppareissuista. Kuukaudessa meille on kehittynyt jo hyvin pyörivä arki, johon on ollut helppo sopeutua. Siitähän tässä kaikessa on loppujen lopuksi kyse, sopeutumisesta alati muuttuviin olosuhteisiin. Pahimmillaan kyse on vain sekunneista, kun taas pitemmällä aikavälillä esimerkiksi suomalaisten siirtymisestä irlantilais-suomalaisesta tukikohdasta tänne ranskalaisten sekaan.
Terveisiä vielä loppuun täältä suomalaisesta kesäsäästä! Paikalliset kutsuvat tätä talveksi ja he kuuntelevat silmät pyöreinä tarinoita -30°C pakkasista, metrisistä lumihangista ja siitä kuinka lumityöt on tehtävä päivittäin. Tässä kuulumiset tällä erää.
Au Revoir!
Illellikaa!
See you!
Ensi kertaan!
Tommi
