Jännitystä oli ilmassa, kun lähdimme kohti lentokenttää. Osa oli yhteyksissä kotiin ja toiset keskustelivat kiivaasti tulevista koitoksista. Kaikki olivat kuitenkin valmiina reissuun ja sen aistikin tunnelmasta. Mielialoja kohotti myös se, kun ilmavoimien hävittäjä seurasi konettamme noustuamme lentoon. Maaliskuinen räntäsade vaihtui nopeasti paahtavaksi Lähi-idän helteeksi lentäessämme Beirutiin, Libanonin pääkaupunkiin.
Herään herätyskelloni ääneen seitsemän aikaan maanantaiaamuna. Puen päälleni ja lähden tekemään itselleni aamupalaa. Suomalaisille rauhanturvaajille suunnatulla suomitalolla käykin jo vilkas kuhina, vaikka kello ei olekaan vielä paljon. Toivottelemme palvelustovereiden kanssa toisillemme hyvät huomenet ja kaadan itselleni kupin kahvia. Moni on herännyt ajoissa, sillä tänään pidetään ranskalaisten johtama viikoittainen lipunnostoparaati Colors, johon myös suomalaiset osallistuvat. Varsinkin nyt loppukesästä lämpötilat huitelevat jo aamusta hyvin korkealla, siksi onkin järkevää syödä edes jotain ennen paraatia. Ryhmitymme muotoon majoituksemme viereiselle “Mannerheimintielle”. Moni on pistänyt sormeensa omakustanteisen pirunnyrkkisormuksen. Sormus on osa suomalaista perinnettä. Monet rauhanturvaajat ovat vuosien varrella ostaneet itselleen pirunnyrkkejä muistoksi kriisinhallintapalveluksestaan.
Toimin rauhanturvaajana Yhdistyneiden kansakuntien UNIFIL-operaatiossa Libanonissa. Moni ei välttämättä tiedä mitä me käytännössä teemme täällä. Operaation luonne kulminoituu kolmeen eri tehtävään: valvontaan, tukemiseen ja avunantoon. Tehtävämme on valvoa vihollisuuksien loppumista Israelin ja Libanonin välillä. Valvominen keskittyy käytännössä valtioiden välille muodostettuun vetäytymislinjaan eli “Blue Lineen”. Vetäytymislinja on YK:n määrittämä, ja YK:n rauhanturvaajat valvovat ettei linjaa ylitetä kenenkään toimesta. Tukemalla Libanonin asevoimien eli LAF:n toimintaa pyritään saavuttamaan tilanne, jossa maan asevoimat voivat itsenäisesti vastata maansa turvallisuudesta. Lisäksi autamme Libanonin kansalaisia, jotka ovat kärsineet pitkittyneestä konfliktista paljon.
Tukikohdan sisällä järjestetyssä harjoituksessa harjoiteltiin suuronnettomuustilannetta, jossa Juho suoritti yhdessä ranskalaisen lääkintähenkilöstön kanssa ensiarviointeja harjoituksen potilaille.
Suomalaisilla on UNIFIL-operaatiossa jo pitkä historia. Suomalaisia rauhanturvaajia on ollut Libanonissa useiden vuosikymmenten ajan. Tällä hetkellä SKJL (Suomalainen kriisinhallintajoukko Libanonissa) on osa ranskalaista FCR-pataljoonaa. Majoitummekin ranskalaisten kanssa samassa tukikohdassa tai toisin sanoen “campissä” ja teemme heidän kanssaan jatkuvaa yhteistyötä. UNIFIL:n koostuessa yli kolmestakymmenestä eri kansallisuudesta, yhteistoimintaa on myös muiden maiden kanssa. Erilaiset koulutukset ja harjoitukset ovat olleet hyvä keino päästä näkemään miten muut maat toimivat ja ottaa oppeja heiltä.
Paraatin jälkeen palaamme omiin körmyihimme eli majoituskontteihin. Körmyissä majoittuu kolmesta neljään rauhanturvaajaa. Niille jotka ovat tottuneet asumaan yksin, yhteiselo voi vaatia hieman totuttelua, kun yhtäkkiä “oma koti” jaetaan monen henkilön kesken. Onneksi tähänkin totuttaudutaan jo Suomessa valmentavan rotaatiokoulutuksen aikana. Rotaatiokoulutuksessa käydään läpi kriisinhallintapalveluksessa tarvittavia tietoja ja taitoja, esimerkiksi ensiapua ja räjähdetietoisuutta. Itse olen kokenut körmyissä asumisen hyvin mukavaksi. Körmykavereiden kanssa ehtii muodostaa ystävyyssuhteita, jotka varmasti jatkuvat vielä siviilielämässäkin.
Tänään ryhmällämme olikin vuorossa ajoneuvopartio LAF:n kanssa. Edeltävänä iltana partiojohtaja piti meille tuttuun tapaan valmistavan partiokäskyn. Käskyssä käydään läpi partioon liittyviä asioita, kuten käytettävä reitti ja ajoneuvojaotukset. Pakkaamme partioajoneuvot ja varmistamme, että meillä on kaikki henkilökohtainen materiaalimme mukana. Lähdemme tukikohdan portista kohti partion ja LAF:n Meeting Pointia eli tapaamispaikkaa. Emme ehdi odotella tapaamispaikalla kauaa, kun Libanonin asevoimien sotilaat saapuvatkin jo paikalle. Pikaisen kättelyn ja rupattelun jälkeen keskustelemme tulevasta partiosta ja sen reitistä. Partioreitistä ei löytynyt mitään muutettavaa, joten lähdemme suoraan liikkeelle. Ajamme Libanonin rantaviivaa myötäilevää tietä pitkin. Vasemmalla puolella aukeaa loputtomat banaanipellot, joita näkyy pitkin rannikkoa.
Libanonin rannikko on täynnä isoja asutuskeskuksia ja se näkyy myös liikenteen määrässä. Liikennekulttuuri eroaa paljon omastamme, väistämisvelvollisuus ei esimerkiksi ole täällä tuttu käsite. Ajoneuvojen kuskien pitääkin olla suhteellisen tarkkana, kun ajamme vilkkaiden kylien tai kaupunkien läpi. Partiomme edistyy suunnitellusti ja pidämme pienen tauon reitin varrelle osuneessa kylässä. Libanonissa harjoitetaan paljon erilaisia uskontoja ja on tärkeää tiedostaa millä alueilla, ja missä kylissä harjoitetaan mitäkin uskontoa. Varsinkin miespuolisen ihmisen tervehdys naista kohtaan voidaan kokea negatiivisesti muslimikylissä. Olemme oppineet, että oikeaoppinen tervehtiminen koostuu oikean käden asettamisesta oman sydämen päälle ja kumartamisesta. Musliminaiset ovatkin yleensä hyvin otettuja, kun huomioimme heidän kulttuuriaan.
Erityisesti lapset ovat hyvin kiinnostuneita toiminnastamme ja tämäkään partio ei ole poikkeus. Pysäköityämme autot, lapset vilkuttavat meille innoissaan vähän matkan päästä. Nuori poika uskaltautuukin tulemaan viereeni juttelemaan katsottuaan hetken aikaa toimintaamme. Poika puhuu auttavasti englantia ja kertoo minulle ja joukkuetoverilleni, että hän käy koulua YK:n tukemassa peruskoulussa lähistöllä. Poika on ihmeissään, kun kerromme että Suomessa on lunta maassa monta kuukautta vuodesta, ja että lämpötila voi laskea jopa kolmeenkymmeneen pakkasasteeseen. Libanonissa sataa kyllä lunta, mutta sateet osuvat vain korkeisiin vuoristoihin. Lämpötilatkaan eivät talvikaudella laske edes nollan tuntumaan, joten kertomamme saattaa kieltämättä kuulostaa hieman oudolta. Hyvästelemme lapset ja jatkamme taas matkaa. Loppupartio sujuu varsin jouhevasti. Ainut kohtaamamme este on paikallinen lammaspaimen, joka oli juuri siirtämässä laumaansa tieuran yli. Katson kun lampaat lähtevät nousemaan todella jyrkkää ja kallioista mäkeä kohti parempia laitumia. Ennen pitkää koko lauma on siirretty tien yli. Heilautan kättäni paimenelle kiitokseksi.
Kuskimme on ottanut mukaan useita cd-levyjä, joita kuuntelemme partioinnin lomassa. Tänään kuunteluun valikoituu Haloo Helsingin kappale “Maailman toisella puolen,” jota onkin tullut kuunneltua reissun aikana enemmän ja vähemmän. Ennen pitkää saavummekin jo takaisin tukikohtaan. Käymme partionjohtajan johdolla läpi partiolla kirjattuja havaintoja, jotta partiosta voidaan kirjoittaa raportti. Tukikohtamme koira Lotta ilmestyy luoksemme keräämään rapsutuksia. Hänellä on ilmiömäinen kyky löytää aina paikalle, kun suomalaiset tekevät jotain campin sisällä, vuorokaudenajasta riippumatta. Lotta toimii myös suomalaisten epävirallisena terapiakoirana, sillä kukapa ei koiran rapsuttamisesta tykkäisi.
Käytyämme syömässä ranskalaisten Daman-muonituskeskuksessa, suuntaamme urheilemaan. Tänään vuorossa on juoksulenkki. Suunnatessamme Ring Roadille, joka on tukikohdan ympäri kulkeva asfalttitie, kuulen jo kaukaa ”Getto gymiltä” kantautuvan musiikin. Vaikka saamme käyttää myös ranskalaisten kuntosaleja, monet tykkäävät käydä treenaamassa pelkästään suomalaisille tarkoitetulla “punttiksella”. Musiikkikattaus on usein mitä tahansa vanhan rokin ja uudemman elektronisen musiikin väliltä. Koska SKJL:ssä palvelee monen ikäisiä rauhanturvaajia, pääsemme nauttimaan treenien aikana myös ikivihreistä tai kuten useita reissuja heittäneet sanovat “oikeasta musiikista”. Osa juoksuseurastamme on osallistumassa paljon odotettuun Beirutissa järjestettävään maratoniin, joten rentoa “hokihölkkää” ei ole tiedossa. Auringon laskiessa horisonttiin ja maalatessaan taivaanrannan kullankeltaiseksi, kaukaa erottuvasta kylästä alkaa kuulua muslimeille suunnatun rukouskutsun laulantaa. Tapahtuma on päivittäinen ja siihen on tottunut palveluksen aikana. Ajankohta on tänään erityisen hyvä, ei tarvitse ainakaan kuunnella omaa sydämen sykettä. Kun saamme lenkin päätökseen, onkin jo säkkipimeää. Pimeys yllättää joka kerta, sillä varsinaista illan hämärtymistä ei huomaa. Suomitalo onkin vielä tupaten täynnä, mennessämme kohti saunaa. Olohuoneessa seurataan jalkapallon valioliigaottelua, sen kuulee uloskin kantautuvista kannustushuudoista. Vaikka sitä ei uskoisikaan, saunan löylyt ovat paikallaan myös Libanonissa. Sauna on monelle paikka rauhoittua välillä hektisenkin arkielämän lomassa. Arkielämä on toki outo käsite täällä, sillä työtehtäviä suoritetaan myös viikonloppuisin.
Istuessani saunan terassilla jäähdyttelemässä ja katsoessani kohti kaukaisuudessa siintävää Hermon-vuorta mietin, että mitä reissusta jäi käteen? Mieleeni nousee yksi sana – yhteisöllisyys. Yhteiset tapahtumat ja urheilukilpailut ovat luoneet suomalaisten keskuuteen hyvän yhteishengen. Muista kansalaisuuksista poiketen olemme täällä kaikki tasavertaisia, sotilasarvosta riippumatta. Apua on myös aina tarjolla, kunhan sitä vain osaa pyytää. Näillä mietteillä onkin hyvä lähteä jatkamaan palvelusta ja valmistautumaan lähestyvään kotiutumiseen. Mukaan lähtee kasapäin muistoja, sekä pirunnyrkkisormus – yhteisöllisyyden tunnus.
Alikersantti Juho
