Oli syksyinen päivä Turun Messukeskuksessa vuonna 2011. Monta nuorta miehen alkua oli kerääntynyt kutsuntatilaisuuteen. Ilmassa velloi epätietoisuus ja jännittynyt ilmapiiri. Puheita meille pitivät vihreisiin pukeutuneet henkilöt, jotka kantoivat symboleja takeissaan. Päällimmäiseksi mieleen jäi kuitenkin naispuhuja, joka oli juuri palannut komennukselta ulkomailta. Kyseessä oli rauhanturvaaja.
Vuorollani saavuin huoneeseen, jossa määrättiin henkilölle palveluspaikka. Minun asuinpaikkakuntani perusteella olisi kutsu käynyt laivaston sinisiin. Ilmoitin kuitenkin haluavani rauhanturvaajaksi, joten palveluspaikakseni määrättiin Porin prikaati Säkylässä, jossa Suomen kansainvälinen valmiusjoukko koulutetaan.
Varusmiespalvelukseni loppupuolella postitin palvelussitoumuspaperit ja jäin odottamaan kutsua. Alkuun jaksoin aika ajoin seurata avoimia paikkoja ja mahdollisuutta päästä toteuttamaan unelmaani. Postittaessani kolmannen kerran valmiussitoumuksen, olin jo luopua ajatuksesta lähteä reissuun. Elämällä on kuitenkin tapana yllättää. Vuoden 2016 loppupuolella olin kahvitauolla maksamassa laskua, kun huomasin sähköpostissani viestin, joka aiheutti ensin sokkireaktion ja lopulta onnellisen endorfiinin virtauksen. Minun piti tehdä pikainen päätös tarjouksesta, joka tuli kaksi päivää ennen ammattikorkeakoulun pääsykokeita, joihin olin kerrankin valmistautunut hyvin. Vastasin myöntävästi kutsuun ja ilmoitin koululle, että minua on turha odottaa kokeeseen vastaamaan biolantaan liittyviin kysymyksiin.
Ennen kuin tajusinkaan, olin suorittamassa hieman erilaisia "pääsykokeita". UNIFIL-operaation komentajan reservin (Force Commander’s Reserve, FCR) rotaatiokoulutuksen jälkeen muistiin olivat palautuneet aseenkäyttötaidot, oli opittu paljon uutta sekä valmistauduttu henkisesti elämään sotilasyhteisössä. Mietin pitkään ennen reissua, saisinkohan operaatioalueella Libanonissa ollessani vastauksia niihin kysymyksiin, joihin lähdin vastauksia etsimään. En edes tarkkaan tiennyt mitä nämä kysymykset olivat.
Jälkikäteen ajateltuna kolmen vuoden odotus oli ollut hyvä asia. Olin tutustunut työelämään, oppinut rahan arvon ja suunnitellut tarkasti täällä tienattavan summan sijoittamisen. Jos olisin lähtenyt suoraan varusmiespalveluksen jälkeen, olisi palvelukseen asennoituminen ja rahankäyttö ollut erilaista. Päätöstä lähdöstä ei ollut vaikea tehdä työturvan taatessa paluu normaaliin työarkeen Suomessa.
Neljän kuukauden rotaatioon mahtuu monenmoista tapahtumaa. Alkutotutteluiden jälkeen porukasta muodostui yhteisö – tai ennemminkin iso perhe. Komppaniamme koostui niin aikaisempia reissuja kokeneista kuin enemmistöä edustavista ensikertalaisista. Kokeneemmat neuvoivat, mikä näkyi monipuolisena osaamisena toiminnassamme. Jokainen operaatio on omanlaisensa, eikä niitä voi suoraan vertailla keskenään.
Ensikertalaiselle missio antaa kokemusta riippumatta kohdemaasta. Vaikka operaatioiden miljöö ja vaativuustaso vaihtelevat paljon, voisin väittää näissä kaikissa elävän samankaltaisen suomalaisen rauhanturvaamishengen. Yhteenkuuluvuuden tunne on vahva ollessamme samalla "matkalla" ja suorittaessamme yhteistä tehtävää. Omaa aikaa ja tilaa kaipasin päivittäin, mutta silti jotenkin halusin takaisin jo ensimmäisten kotiutumispäivieni jälkeen.
Syväsukellus toiseen kulttuuriin avaa silmät hyvistä oloistamme ja turvallisuudesta Suomessa. Tällainen kulttuurikokemus tekisi monelle suomalaiselle hyvää, jotta ymmärtäisi, miten hyvin asiat Suomessa ovat. On paljon asioita, joita kotimaassa ikävöin. Suomalaisen rauhallinen ja päättäväinen asenne sopii hyvin rauhanturvaamistyöhön. Tämän huomaa kun tapaa paikallisia, jotka arkisissa kohtaamisissamme ovat osoittaneet kiitollisuutensa täällä aikaisemmin palvelleiden kollegoidemme työstä.
Palveluksen alusta lähtien olin miettinyt mitä eroa on sillä henkilöllä, joka lähti Suomesta ja sillä, joka palaa kotimaahan. Ehkä operaation antamat opit ja etsimäni asiat konkretisoituvat vasta myöhemmin. Uusien kavereiden lisäksi reissulta on reppuun kertynyt kokemusta ja perspektiiviä elämään. Oman elämän suunnittelu ja päätösten teko on helpompaa, kun omaa eloa pääsee hetkeksi tarkastelemaan pidemmän välimatkan päästä. Olen pystynyt vahvistamaan päätöksiä, joita Suomessa ollessani pyörittelin mielessäni. Rauhanturvaaminen tarjosi henkilökohtaisen aikalisän "oikeaan elämään" Suomessa. Minulle tärkeimmäksi päivittäiseksi rutiiniksi muodostui päiväkirja, jota kirjoitin joka ilta. Uskoisin sen olevan minulle myöhemmin kallisarvoinen muisto neljästä kuukaudestani "alhaalla". Suosittelen vahvasti jokaista asiasta kiinnostunutta harkitsemaan tällaista aikalisää omaan elämäänsä. Uskon tällaisen kokemuksen myös parantavan valmiuttani ja taitojani reserviläisenä.
Kotiuttamisjakson jälkeen palasin turvalliseen toimistotyöhöni, jossa "aseinani" toimivat näppäimistö ja hiiri. Operaatiosta minua muistuttaa sormessani kimalteleva sisäpiirin symboli "pirunnyrkiksi". Ulkopuolisen silmään kyseessä näyttäisi olevan vain kultainen sormus. Sormuksen kantajalle pirunnyrkki on kuitenkin osoitus siitä, että kuulu perheeseen, jossa jokainen pitää huolen toisistaan.
Operaation jälkeinen harvasanaisuus ei tarkoita sitä, että rauhanturvatehtävissä koetut asiat olisivat olleet huonoja tai traumatisoivia. Tiiviissä yhteisössä koetaan paljon enemmän asioita lyhyessä ajassa kuin siviilimaailmassa. "Alhaalla" on hetkiä ja kokemuksia, joita ei voi vangita kertomuksiin tai selittää ihmiselle, joka ei itse ollut paikalla niitä kokemassa.
Kirjoittaja Eero Löytökorpi palveli rauhanturvaajana Libanonissa UNIFIL-operaation komentajan reservin ensimmäisessä suomalaisessa rotaatiossa.
